Tapani Tarvainen

Olin viime viikon lopulla Budapestissa, tapahtumassa, jonka lehdistötiedote oli otsikoitu “The End of Privacy”. Osanottajille oli ilmoitettu hieman vähemmän raflaava otsikko “Data Retention on the Internet”, eli kyse oli EU:n teletallennusdirektiivin toteutuksesta ja erityisesti pienten palveluntarjoajien näkökulmasta.

Kyse on siis laista, joka määrää että Internet-palveluntarjoajien pitää tallentaa mm. sähköpostin välitystiedot määräajan - direktiivin mukaan 6-24kk, Suomessa laki on vielä vaiheessa mutta rajaksi tulee ilmeisesti 12kk. Juttuun liittyy paljon kummallisuuksia, niin säätöprosessiin kuin syntyneeseen tekstiinkin, ja kansallisilla lainsäätäjilläkin on ollut ja on vaikeuksia tehdä direktiivistä käytännössäkin toimivaa lakia. Ainoa mikä on tässä vaiheessa selvää on että rahaa siihen menee, ja todennäköisin seuraus on joukko uusia skandaaleja, kun tallennetut tiedot vuotavat. Ehkä päättäjät sitten huomaavat tehneensä tyhmyyksiä, kun heidän omat salaisuutensa leviävät juorulehtiin tai kiristäjille.

Positiivista kuitenkin oli nähdä, että kaikki eivät usko turvallisuuden paranevan jatkuvalla kansalaisoikeuksien kiristämisellä ja valtion kontrollin tehostamisella. Omakin pieni esitykseni lokitietojen salausmahdollisuuksista otettiin ihan hyvin vastaan. Sitäpaitsi Budapest on kaunis kaupunki, matka oli mielestäni vaivan arvoinen, vaikka sen takia näköjään missasinkin mtv3:n vaalikoneen takarajan.

Jos suunnitelmani olisivat pitäneet, olisin nyt jossain Lapin erämaassa kännyköiden ja Internetin ulottumattomissa. Mutta tunnetusti niin hiirien kuin ihmistenkin parhaatkin suunnitelmat… kevätvaelluksella saamani jalkatulehdus vaivaa yhä niin paljon, että pitkistä kävelyistä ei tule mitään. Mutta onpa sitten vähän aikaa bloggailla ja miettiä vaalikampanjaa, eikä jalkani niin huono ole, että olisin kieltäytynyt lähtemästä loppuviikosta Budapestiin puhumaan teletallennusvelvollisuudesta. Kotisivukin pitäisi päivittää ja Effillä on sata rautaa tulessa… ei varsinainen laiskotteluloma siis.

Päätin sitten pyrkiä kunnanvaltuustoon. Ratkaiseva kimmoke oli lauantain Helsingin Sanomissa ollut uutispäällikkö Martta Niemisen kolumni, jossa hän ihmettelee pintajulkkisten suhteellisen vähäistä intoa osallistua kunnallisvaaleihin. “Taitaa kunnallispolitikointi olla sittenkin liian arkista ja näkymätöntä.”

Idols-tähdistä poiketen minä en koe julkisuutta miellyttävänä, pikemminkin välttämättömänä pahana, jos haluaa yhteisiin asioihin vaikuttaa. Poliitikolle tämä on nykymaailmassa ilmeinen heikkous. Mutta ehkäpä kunnallispolitiikka todella on vähemmän julkisuuden tavoittelua, vähemmän showta ja enemmän asiaa. Tärkeistä asioista sielläkin joka tapauksessa päätetään. Ja vaikka taidankin tuntea kunnallispolitiikan kiemurat huonommin kuin EU:n tai YK:n, olen aina ollut nopea oppimaan.

Valtuustoon siis!

Vaalit ovat ohi, työ jatkuu. Yksi äänestäjäni kirjoitti:

Odotan taistelua tietoyhteiskunnan puolesta (ja terveen järjen) viimeiseen veripisaraan asti ;)

Juuri niin aion tehdä, siihen vaalitulos ei vaikuta, ainoastaan käytettävissäni oleviin keinoihin.

Joka tapauksessa:

KIITOS KAIKILLE ÄÄNESTÄJILLENI!

Vaikka en valituksi tullutkaan, sain kuitenkin suht’ tuntemattomaksi ensikertalaiseksi kohtuullisen hyvän äänisaaliin ja vaalit tarjosivat hyvän tilaisuuden tehdä tärkeitä tietoyhteiskunta-asioita tunnetuksi. Valituksi tulleetkin saivat ainakin hieman uutta ajattelemisen aihetta tietotekniikan merkityksestä ja mahdollisuuksista, ja Effikin on saanut tukun uusia jäsenhakemuksia. :-)

Näiden sivujen lukijamäärän yllätti myös, positiivisesti: yli 7000 kävijää viimeisten kahden viikon aikana. Kyse ei selvästikään ole ollut pelkästään kansanedustajaehdokkaan etsimisestä - eikä se tietenkään ollut tarkoituskaan: tarkoitukseni on edistää tärkeinä pitämiäni asioita, ei myydä itseäni. Niinpä aion jatkaa kirjoittamista - watch this space!

IRC-gallerian varjovaaleissa kannatukseni näyttää peräti lupaavalta, yli 7% äänestysikäisistä - toiseksi paras Keski-Suomen vaalipiirissä, Vihreiden listan selvä ykkönen. Otos ei toki ole varsin kattava, mutta jotain se kuitenkin kertoo.

Tilanne on myös vaalimatemaattisesti mielenkiintoinen. Jos kaikki muut saisivat samat äänet kuin viime eduskuntavaaleissa ja minä saisin 2000 ääntä, se riittäisi läpimenoon: sekä tuomaan Vihreille yhden paikan että nostamaan minut Vihreiden listan kärkeen. Siis yksi ainoa prosentti äänioikeutetuista, ehkä 1,5% äänistä. Seitsemällä prosentilla läpi menisi imussa toinenkin Vihreä…

Jos joku pelkää äänensä menevän hukkaan minua tai Vihreitä äänestämällä ei voi kun kehottaa miettimään noita lukuja. Kovin paljon parempia mahdollisuuksia ei vaaleissa voisi toivoakaan. Nyt jos koskaan on tilaisuus vaikuttaa - lopputulos voi olla muutamasta äänestä kiinni!

Yöllä pitäisi olla pimeää.

Vaan ei ole. Suomestakin on jo vaikea löytää paikkaa, johon ei jonkin kaupungin valot näkyisi.

Pimeyttä pelätään. Katuvaloja vaaditaan joka paikkaan ja päälle heti kun tulee vähänkin hämärää, nimenomaan turvallisuudella perustellen. Toisaalta kesäaikaa perustellaan energiansäästöllä. Pimeää eivät tunnu kaipaavan kuin tähtitieteen harrastajat.

Ihminen on luonnostaan päiväeläin, pimeän pelko on ymmärrettävä. Valaistuksen vaikutus turvallisuuteen ei kuitenkaan ole ihan niin suoraviivainen kuin voisi luulla. Hämärässä toki näkee huonommin, mutta tasaista hämärää vaarallisempaa on valojen ja varjojen voimakas vaihtelu. Silmä tottuu pimeään, mutta valossa kulkeva ei näe mitä varjossa tapahtuu. Voimakas katuvalaistus helposti luo nimenomaan jyrkkiä varjoja ja luo vain väärää turvallisuudentunnetta, vaikka todellisuudessa pahentaakin tilannetta. Minä ainakin koen oloni turvallisemmaksi öisessä valottomassa metsässä kuin kaupungin katuvalojen jyrkkien kontrastien maailmassa. Täysin pimeäähän Suomessa ei ulkona ole öisinkään koskaan.

Liialla valolla on myös terveyshaittoja (ks. esim. tämä Ympäristökeskuksen artikkeli. Se häiritsee sekä luonnon että ihmisten terveyttä. Valosaaste on itse asiassa merkittävä ympäristöongelma.

Turha valaistus myös maksaa. IEA:n arvion mukaan valaistus aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä suunnilleen 70% autojen aiheuttamasta, ja kasvu on kovaa - arviolta 80% vuoteen 2030 mennessä. Erilaisilla energiansäästölampuilla tilannetta voidaan auttaa paljon, mutta vielä enemmän yksinkertaisesti vähentämällä turhaa valaistusta.

Ei huoli turvallisuudesta toki turha ole, eikä katuvalaistuksesta kokonaan ole syytä luopua. Sekä määrää että kirkkautta on kuitenkin varaa vähentää: himmeämpi valaistus voi itse asiassa parantaa turvallisuutta vähentäessään kontrastieroja, ja valaistuskohteiden harkitulla valikoinnilla voidaan parantaa valaistusta siellä, missä se on eniten tarpeen.

Mutta yöllä pitäisi kuitenkin olla pimeää. :-)

Vaalimainontaan käytetään näissä eduskuntavaaleissa ennätysmäärä rahaa. Äänestäjiä luonnollisesti kiinnostaa, mistä ehdokkaat saavat vaalirahansa: ainakin kiitollisuudenvelka suurtukijoita kohtaan varmasti vaikuttaa valituksi tulevien toimintaan eduskunnassa. Nykykäytännön mukaan kansanedustajien pitää julkistaa rahoituksensa vaalien jälkeen, mutta äänestyspäätöksen kannalta se on vähän myöhäistä.

Niinpä uteliaille tiedoksi: minä maksan kampanjani kokonaan omasta pussistani. En ole pyytänyt enkä saanut senttiäkään sponsorirahaa tai muutakaan tukea, tukiryhmän palkatonta työtä lukuunottamatta (mikä kyllä on korvaamattoman arvokasta). Surkea nörttihän minä olisin, ellen tähän ikään olisi oppinut rahaa tekemään sen verran kuin tarvitsen, pienimuotoisia vaalikampanjoita myöten. Niin rikas en toki ole, että voisin vakavasti kilpailla lehtinäkyvyydessä - lopullista laskua en vielä tiedä, mutta ei se nouse lähellekään lehdissä näkyvimpien ehdokkaiden lukuja. Joka tapauksessa minusta on miellyttävää, että en jää kenellekään velkaa enkä joudu miettimään rahoittajien mieltymyksiä toiminnassani, jos minut valitaan.

Keskisuomalaisessa 20.1.2007 julkaistu mielipidekirjoitukseni johtajasusien tappamisesta tuotti melkoisesti palautetta, sekä myönteistä että kielteistä. Monet olivat ymmärtäneet oikein olennaisimman: tapa jolla susia ammutaan on ratkaisevaa, ei se kuinka paljon niitä ammutaan.

Negatiivisesta palautteesta suurin osa kuvasti hyvin asian polarisoitunutta luonnetta: vain kaksi vaihtoehtoa nähdään. Jos joku ei halua heti tappaa kaikkia susia (saati joku Vihreä), hänen luullaan haluavan täyttää maa susilla ihmisistä välittämättä. Hämmentävämpiä olivat syytökset, etten tajuaisi asian vakavuutta: jos en pitäisi sitä vakavana, miksi ihmeessä käyttäisin aikaa ja vaivaa ratkaisuvaihtoehtojen pohtimiseen?

Silti, asian saama huomio tuntuu suhteettoman suurelta. Hirvikolareissa kuolee kymmenkunta ihmistä vuodessa, ampiaisetkin tappavat keskimäärin yhden joka vuosi, mutta ne eivät herätä läheskään samanlaista pahennusta kuin sudet, jotka eivät ole ikiaikoihin ihmisiä tappaneet. Hirvenlihan maukkautta on tarjottu syyksi hirvien kohdalla, mutta yksi kirjoittaja sanoi suoraan missä hän näki asian ytimen: sudet ovat moraalisesti pahoja, koska ne tappavat tahallaan - murhaajia, joita pitää rangaista.

Tällainen eläinten käyttäytymisen tulkitseminen kuin se olisi ihminen, antropomorfismi, on yleistä muinaisuskonnoissa, suomalaisissakin, mutta on silti yllättävää nähdä, että moinen ajatustapa yhä vaikuttaa. Mitään järkeähän siinä ei ole: jos susivahinkoja halutaan minimoida, niihin pitää suhtautua kuin muihinkin luonnonilmiöihin, moraalisesti neutraalisti, tutkien mikä tehoaa ja mikä ei.

Asiallistakin kritiikkiä tuli. Erityisesti kommenttini metsästäjien roolista oli liian yksioikoinen, osin tilanpuutteen vuoksi. Ilman pätevää metsästäjää susien ampuminen ei tietenkään onnistu. Metsästäjä toimisi tutkijan parina tai sitten tutkijan täytyisi olla myös pätevä metsästäjä, mikä on paljon vaadittu yhteltä ihmiseltä. Tärkeintä kuitenkin on päästä yksimielisyyteen siitä, mihin pyritään ja miten toimitaan. Olennaista on se, että ne (metsästäjät), joiden tehtäväksi susien ampuminen jää, hoitavat sen oikein. Mutta sellaisille metsästäjille, jotka juhlivat johtajasuden kaatamista lottovoittona ja julkisesti julistavat haluavansa hävittää kaikki sudet koska ne ovat “pahoja”, asiaa ei kyllä voi jättää.

Kilpailu on päivän sana. Kaikki pitää kilpailuttaa, kilpailun uskotaan tuottavan parhaan mahdollisen tuloksen joka tilanteessa.

Onhan siinä hieman perää. Kilpailu on oikein hyvä väline, ja tuottaa usein oikein hyviä tuloksia. Se ei kuitenkaan ole sellainen idioottivarma taikasauva kuin jotkut tuntuvat uskovan.

Ehkä yleisin ongelma on se, että kilpaillaan väärästä asiasta. Kilpailu optimoi mittaria, jolla voittaja määräytyy - mutta se ei suinkaan automaattisesti ole sama kuin ääneen lausuttu, toivottu tavoite. Huolellisesti suunnitellussa kilpailutuksessakaan ei ole helppoa muotoilla sääntöjä niin, että tavoite olisi kilpailijoiden näkökulmasta sama kuin kilpailuttajan.Vielä hankalammaksi tilanne menee, jos kilpailun sääntöjä tai edes tavoitteita ei ole selkeästi tiedostettu ja sanottu ääneen.

Markkinoilta löytyy helposti esimerkkejä ei-toivottavasta kilpailusta. Esimerkiksi kuluttajien hämääminen ja kunnollisten hinta/ominaisuusvertailujen vaikeuttaminen ei varmaankaan ole toivottava optimointikohde yhteiskunnan näkökulmasta, mutta markkinoilla toimivien yritysten näkökulmasta se on yhtä käypä keino kuin omien tuotteiden parantaminenkin.

Toinen yhteiskunnan näkökulmasta ei-toivottava trendi on kilpailu juridisilla tempuilla. Yhdysvalloissa on useita ohjelmistoyrityksiä, jotka eivät tuota eivätkä myy lainkaan ohjelmia, ja joiden palkkalistoilla on kymmenen kertaa enemmän lakimiehiä kuin ohjelmoijia: liiketoimintaidea on yksinkertaisesti vaatia muilta yrityksiltä rojalteja kyseenalaisten patenttien perusteella, luottaen siihen, että kyllin monet mieluummin maksavat kuin riitelevät. Oikeudenkäynti kun helposti maksaisi paljon enemmän vaikka sen voittaisikin.

Hyvä esimerkki epäonnistuneesta kilpailusta löytyy tieteen maailmasta. Tutkimusta rahoitetaan yhä enemmän apurahoilla, joita jaetaan hakemusten ja tutkimussuunnitelmien vakuuttavuuden perusteella. Se voi kuulostaa teoriassa oikein hyvältä, mutta käytännössä tulos on se, että tutkijat joutuvat käyttämään yhä enemmän aikaa tutkimisen asemesta hakemusten tekoon, ja palkituiksi tulevat eivät välttämättä ole hyviä tutkijoita vaan vain hyviä hakemuksentekijöitä - hyviä selittäjiä.

Kilpailu on hyvä, parhaimmillaan erinomainen väline. Mutta kuten terävällä kirveellä, sillä voi myös helposti lyödä itseään jalkaan. Eikä se ratkaise mitään itsestään sen enempää kuin kirveskään, vaan sitä on käytettävä taiten. Muuten voi käydä kuin Pyrrhokselle, joka Asculumin taistelun voitettuaan totesi, ettei hänellä olisi varaa enää yhteenkään samanlaiseen voittoon.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla kerrottiin tänään (19.12.2006), että suomalaisten tiedetietämys Euroopassa on huippuluokkaa. Sinänsä ilahduttavaa, jos kohta pelottavaakin: kun suomalaistenkaan osaaminen oikeasti loistavaa ole, miten huonoa se muualla oikein onkaan?
Erityisen hämmentävää on suomalaisten huono evoluutiobiologian tuntemus, ainoa kohta jossa Suomi jää selvästi eurooppalaista keskitasoa huonommaksi. Opetusneuvos Montosen arvailu, että syynä olisi evoluution pitäminen liian itsestäänselvänä, saattaa olla osatotuus. Ainakin ammattibiologit syyllistyvät helposti moiseen - evoluutioteoriahan on lyönyt itsensä läpi biologiassa niin perusteellisesti, että nykybiologiasta ei oikeastaan voi ymmärtää mitään ilman sitä. Mutta tiettävästi Suomessakin on yhä sekä opettajia että oppikirjojen valitsijoita, jotka suhtautuvat evoluutioon epäluuloisesti, ja haluaisivat jättää sen mahdollisimman vähälle huomiolle kouluissakin. Vielä riittää Darwin-seuralla työsarkaa.