Tapani Tarvainen

Yöllä pitäisi olla pimeää.

Vaan ei ole. Suomestakin on jo vaikea löytää paikkaa, johon ei jonkin kaupungin valot näkyisi.

Pimeyttä pelätään. Katuvaloja vaaditaan joka paikkaan ja päälle heti kun tulee vähänkin hämärää, nimenomaan turvallisuudella perustellen. Toisaalta kesäaikaa perustellaan energiansäästöllä. Pimeää eivät tunnu kaipaavan kuin tähtitieteen harrastajat.

Ihminen on luonnostaan päiväeläin, pimeän pelko on ymmärrettävä. Valaistuksen vaikutus turvallisuuteen ei kuitenkaan ole ihan niin suoraviivainen kuin voisi luulla. Hämärässä toki näkee huonommin, mutta tasaista hämärää vaarallisempaa on valojen ja varjojen voimakas vaihtelu. Silmä tottuu pimeään, mutta valossa kulkeva ei näe mitä varjossa tapahtuu. Voimakas katuvalaistus helposti luo nimenomaan jyrkkiä varjoja ja luo vain väärää turvallisuudentunnetta, vaikka todellisuudessa pahentaakin tilannetta. Minä ainakin koen oloni turvallisemmaksi öisessä valottomassa metsässä kuin kaupungin katuvalojen jyrkkien kontrastien maailmassa. Täysin pimeäähän Suomessa ei ulkona ole öisinkään koskaan.

Liialla valolla on myös terveyshaittoja (ks. esim. tämä Ympäristökeskuksen artikkeli. Se häiritsee sekä luonnon että ihmisten terveyttä. Valosaaste on itse asiassa merkittävä ympäristöongelma.

Turha valaistus myös maksaa. IEA:n arvion mukaan valaistus aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä suunnilleen 70% autojen aiheuttamasta, ja kasvu on kovaa - arviolta 80% vuoteen 2030 mennessä. Erilaisilla energiansäästölampuilla tilannetta voidaan auttaa paljon, mutta vielä enemmän yksinkertaisesti vähentämällä turhaa valaistusta.

Ei huoli turvallisuudesta toki turha ole, eikä katuvalaistuksesta kokonaan ole syytä luopua. Sekä määrää että kirkkautta on kuitenkin varaa vähentää: himmeämpi valaistus voi itse asiassa parantaa turvallisuutta vähentäessään kontrastieroja, ja valaistuskohteiden harkitulla valikoinnilla voidaan parantaa valaistusta siellä, missä se on eniten tarpeen.

Mutta yöllä pitäisi kuitenkin olla pimeää. :-)

Nimimerkki tiedemies ihmetteli, onko energian säästäminen itsetarkoitus. No ei tietenkään ole - maapallon säästäminen voisi jo ollakin, ainakin käytännössä (sen säilyttämistarvetta ei useimmille ihmisille tarvinne perustella).

Mutta ei energian kulutuskaan ole itsetarkoitus: ei energiaa sen itsensä vuoksi haluta, vaan käyttämään koneita, lämmittämään jne - ja tarvitsijan kannalta on periaatteessa aivan sama, saako hän lisää virtaa uudelle laitteelleen voimayhtiöltä vai säästämällä sen muiden laitteiden kulutuksessa.

Asian voi nähdä niinkin, että energiansäästö on vain yksi energiantuotantotapa lisää - ja kun kaikki kustannukset otetaan huomioon, se on myös usein hyvinkin edullinen. Tällä hetkellä tilanne vain on se, että kun ison osan kustannuksista saa sälytettyä jälkipolville, energian tuottaminen näyttää niin halvalta, ettei säästäminen tahdo kannattaa.

Toinen, vaikeampi ongelma säästämisessä on, ettei kenenkään oikein kannata myydä sitä. Energiayhtiöiden taloudellinen tulos on sitä parempi, mitä enemmän ne energiaa saavat myydyksi. Tähän ei ole mitään oikein helppoa ratkaisua, mutta päättäjien on syytä pitää se mielessä aina kun energiapoliittisia päätöksiä tehdään.

Jotkin energiansäästöön pyrkivät ratkaisut kuulostavat ensin hyviltä mutta tarkemmin ajatellen oudoilta. Esimerkiksi lisäverot energiasyöpöille laitteille: miksi ei sen sijaan suoraan veroteta energiaa, sehän kohdistuisi automaattisesti oikein ilman ylimääräistä byrokratiaa? En ole moiselle keksinyt kuin kaksi mahdollista syytä: (1) kuluttajia pidetään niin tyhminä, että eivät osaa laskea kustannuksia välitöntä ostopäätöstä pitemmälle, tai (2) lisäkustannus halutaan kohdistaa eri tavoin kuin kulutus sinänsä edellyttäisi.

Tärkein syy on mitä ilmeisimmin jälkimmäinen. Erityisesti sähkön hinnannousua ei haluta kohdistaa teollisuuteen - siis energiaintensiivistä teollisuutta halutaan tukea sanomatta sitä ääneen. Kuitenkin juuri teollisuudessa olisi paljon energiansäästömahdollisuuksia, jotka varmasti hyödynnettäisiin jos sähköstä joutuisi maksamaan oikean hinnan.

Oikea ratkaisu tietysti olisi se, että sähkön hintaan tavalla tai toisella, vaikka verotuksella, lisätään kaikki sen sivukustannukset, mukaanlukien ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja laitetaan myös teollisuus miettimään miten sitten kannattaa toimia. Kilpailutilanteen vääristymisen estämiseksi voisi tuontitavaroille laittaa vastaavan rangaistustullin, tai kääntäen laittaa kaikille tuotteille laskennallisen energiaveron pahimman vaihtoehdon mukaan ja antaa siitä alennusta niille, jotka todistetusti pärjäävät vähemmällä.

“Meidän on osoitettava ympäristöjohtajuutta, mutta siinä ei ole järkeä, jos muut eivät tee samoin. Talouskasvun ja työpaikkojen ensisijaisuus ei saa kärsiä”, kirjoitti saksalainen teollisuuskomissaari Günter Verheugen autojen päästövaatimuksista (HS 24.1.2007). Samoilla linjoilla on oma kauppa- ja teollisuusministerimme Mauri Pekkarinen: “On väärin kuvitella, että EU yksin pystyisi saavuttamaan merkittäviä tuloksia vähentämällä päästöjä” (Turun Sanomat 7.2.2007).

Verheugenilla on mielenkiintoinen käsitys johtamisesta. “Kyllähän me mentäisiin edellä, jos vain kaikki muut tekisivät samoin.” Pekkarista ei johtaminen taida ylimalkaan houkutella.

Edelläkävijän osa on vaikea. Siihen sisältyy aina riskejä, mutta myös mahdollisuuksia.

Erityisesti energiataloudessa nyt ollaan selvästi käännekohdassa. Paljoa ennustajanlahjoja ei tarvita sen näkemiseen, että halpaan energiaan perustuvan teollisuuden päivät ovat luetut, tai ainakin vuosikymmenet. Avainkysymys on, yritetäänkö sitä tukea mahdollisimman kauan vanhaan malliin vai panostetaanko muutoksen ennakointiin.

Ennen pitkää päästöjä on pakko rajoittaa, siitä ei pitäisi enää olla kellään epäselvyyttä, ja energia tulee kallistumaan, todennäköisesti jopa radikaalisti. Siinä vaiheessa etulyöntiasema on mailla, jotka ovat ajoissa alkaneet panostaa energiaa säästävään ja vähäpäästöiseen teknologiaan. Ja se on jo niin lähellä, että päätöksiä pitäisi tehdä nyt. Kyse ei ole oman kilpailukykymme uhraamisesta, vaan senkin puolustamisesta vähän pitemmällä aikavälillä - sijoituksesta tulevaisuuteen.

Lyhyen tähtäimen kilpailukyvyllekään päästörajoitukset eivät välttämättä olisi iso uhka. Pekkarisen huolen voisi joten kuten ymmärtää, jos kyse olisi Suomen linjasta muuta EU:ta vastaan, mutta kyseessähän on EU:n yhteinen linja. EU on jo niin iso, että päästöperustaisilla tulleilla voitaisiin paitsi suojautua ympäristöstä vähät välittävien kilpailua vastaan, myös painostaa muita maita mukaan päästötalkoisiin. Jos ympäristötullien tuotolla vielä tuettaisiin ympäristöä säästävien teknologioiden kehitystä, tulos olisi lähinnä tuplajättipotti kotiin.

Ydinvoima on ydinkysymys. Vihreille se on ollut suorastaan kohtalonkysymys.

Eikä se ole helppo kysymys. Kiistatonta on, että hiilidioksidipäästöjen suhteen ydinvoima on ylivoimainen, erityisesti kivihiileen verrattuna. Teollisuuden näkökulmasta se on myös halpaa ja luotettavaa.

Sen halpuus on kuitenkin pettävää. Erityisesti siihen kätkeytyy piilokustannuksia, jotka realisoituvat vasta niin pitkän ajan kuluttua, että kvartaalitalouden säännöillä toimiva teollisuus jättää ne huomiotta - omasta näkökulmastaan aivan oikein, koska niiden maksumieheksi joutuu joku muu.

Ydinvoiman turvallisuuskin arveluttaa monia. Markkinatalouden näkökulmasta sekin on tietysti vain kustannustekijä - mutta juuri siksi onkin mielenkiintoista huomata, että siitä osa on peräti lailla siirretty veronmaksajien huoleksi: ydinvastuulaki rajoittaa yhä monissa tilanteissa ydinvoimayhtiön vastuuta (vaikka sitä kiristettiinkin merkittävästi 2005). Ydinvoimaonnettomuuden vaikutukset eivät pysähdy valtion rajalle, mutta laki rajaa vastuun ulkomaille aiheutuneista vahingoista 700 miljoonaan. Rajoittamaton vastuu kotimaisista vahingoista on vain ovelaa silmänlumetta: ydinvoimateollisuus on yhtä kansainvälistä kuin -onnettomuudetkin ja ko. rajoitus on neuvoteltu kv. sopimuksin, joten se rajoittaa myös ulkomaisten ydinvoimaonnettomuuksien Suomeen ulottuvien vaikutusten korvauksia. Tällainen vastuurajoitus on aivan selvää taloudellista tukea yhteiskunnalta ydinvoimayhtiöille.

Yleisemminkin suuret ja epätodennäköiset vahinkomahdollisuudet vääristävät kannattavuuslaskelmia. Itse asiassa tuo lakisääteinen rajoitus ei aiheuta ongelmaa, se vain tekee sen näkyväksi: todella suuret vahingot jäävät aina kuitenkin veronmaksajien ongelmaksi. Teollisuuden kustannuslaskelmien näkökulmasta asia on yksinkertainen: osakeyhtiö ei voi tuottaa omistajilleen osakepääomaansa suurempaa tappiota, vaikka voikin aiheuttaa suuremman vahingon.
Tästä seuraa, että esimerkiksi sadan miljoonan euron vahinko, jonka todennäköisyys on yksi tuhannesta, on teollisuudelle paljon kalliimpi kuin sadan miljardin euron vahinko, jonka todennäköisyys on yksi miljoonasta, koska jälkimmäistä se ei kuitenkaan joutuisi maksamaan. Yhteiskunnan näkökulmasta suhde on toinen. Siten ydinvoiman kannattavuuslaskelmia ei voi jättää teollisuuden huoleksi.

Ydinvoiman saasteettomuuskaan ei ole niin selvää kuin sitä ilmastonmuutoksen varjolla mainostavat antavat ymmärtää. Puuttumatta nyt uraanikaivosten ympäristöongelmiin ja ydinjätteen loppusijoituksen vaikeuteen, joihin molempiin kätkeytyy myös “joku muu maksaa” -kustannuksia, olennaisempi kysymys on: miksi ydinvoiman lisäys vähentäisi kivihiilivoiman tuotantoa?

Siis, miten kivihiilentuottajat reagoivat ydinvoiman lisätarjontaan? Minä en näe mitään syytä, miksi se motivoisi heitä vähentämään tuotantoaan. Uusia markkinoita saattaisivat etsiä - siis uusia energiankulutuskohteita. Nettovaikutus olisi siten vain energian kokonaistuotannon ja -kulutuksen kasvu.

Jos kivihiilen polttamista halutaan vähentää, sen kannattavuuteen pitää puuttua suoraan, vaihtoehtoisten energiamuotojen lisäys ei yksin auta. Niin halvaksi ydinvoimaakaan ei saada millään laskutavalla, että se voisi kilpailla kivihiilen kanssa maissa, joissa saastuttamisesta ei joudu maksamaan.

Vaihtoehtoisia energiantuotantotapoja pitää tutkia ja kehittää, myös ydinvoimaa - mutta olivat ne miten saasteettomia tahansa, niiden laajamittainen käyttöönotto vain pahentaa asiaa, jos se vain lisää kokonaisenergiankulutusta. X gigawattia ydinvoimaa (tuulivoimaa, aurinkovoimaa, mitä vain) plus Y gigawattia hiilivoimaa on pahempi kuin vain Y gigawattia hiilivoimaa. Erityisen paljon pahempaa se on, jos se vähentää motivaatiota energian säästämiseen - ja juuri niin ydinvoima selvästi nyt tekee.

Liikenne- ja viestintäministeriö suunnittelee yksityisautoilun verottamista ajopaikan mukaan, GPS-pohjaista paikannusta ja reaaliaikaista seurantaa käyttäen.

Periaatteessa ajatus verotuksen tarkemmasta kohdistamisesta käytön mukaan on hyvä, mutta autojen sijainnin reaaliaikainen seuranta muodostaisi vakavan uhan kansalaisten yksityisyyden suojalle, kuten tietosuojavaltuutettukin on jo todennut.

Verotuksen porrastaminen ajopaikan mukaan on kuitenkin mahdollista toteuttaa ilman reaaliaikaista seurantaa tai autoilijoiden paikkatietojen keräämistä mihinkään keskitettyyn tietokantaan.
Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava:

Autoon asennetaan GPS-paikantimella varustettu sinetöity “musta laatikko”, joka laskee eri verovyöhykkeillä kuljettuja kilometrejä. Sen tallentamat tiedot luetaan katsastuksen yhteydessä, ja määrätään vero niiden perusteella. Tarkkoja paikkatietoja ei tarvitse tallentaa minnekään.
Epäluuloisia autoilijoita varten laitteeseen voisi lisätä näytön, joka kertoo millä vyöhykkeellä sen mielestä kulloinkin ollaan ja vyöhykekohtaisen kilometrikertymän, mahdollisesti suoraan tulossa olevan veronkin.
Laitetta ei tarvitsisi määrätä pakolliseksikaan, jos sen perusteella ei määrättäisi lisäveroa, vaan palautuksena maksettava alennus polttoaineverosta. Tämä tekisi myös väärinkäytökset vaikeammiksi, kun laitteen kytkeminen irti ei kannattaisi.

Teknisiä ongelmia tässäkin toki on, erityisesti miten laitteesta saataisiin kyllin vaikeasti huiputettava ja kyllin halpa, mutta tuskin ylitsepääsemättömiä - saati yhtä suuria kuin reaaliaikaiseen seurantaan perustuvassa järjestelmässä.