Tapani Tarvainen

DRM on vastatuulessa. Musicload, Yksi Euroopan suurimmista musiikkikaupoista, on havainnut DRM:n liian kalliiksi sen aiheuttamien asiakaspalveluongelmien takia.

Samaan aikaan toisaalla ammattipiraatti valittaa vertaisverkkojen haittaavan piraattibisnestä!

Viihdeteollisuuden on korkea aika herätä ja alkaa miettiä liiketoimintamallejaan uusiksi. Esittelin aikaisemmin yhden mahdollisen mallin; muitakin on. Muutos on joka tapauksessa jo väistämätön, ja häviäjiksi jäävät ne, jotka haraavat vastaan liian pitkään.

Tekijänoikeusteollisuus julkaisee aika ajoin lukuja niinsanotun piraattikopioinnin aiheuttamista menetyksistä. Niitä katsoessa ei voi olla ihmettelemättä missä moiset rahat oikein ovat, kuka niillä rikastuu? Vastaus on tietenkin se, ettei niitä olekaan. Vaikka “piratismi” saataisiin täydellisesti loppumaan, tekijät eivät saisi yhtään enempää rahaa.

Viihteen hinnan kasvusta ei seuraisi, että ihmiset käyttäisivät siihen enemmän rahaa. He vain saisivat rahallaan vähemmän. Kyse ei olekaan siitä, miten paljon rahaa kuluttajilta kaikkiaan saadaan, vaan siitä, miten potti jaetaan.

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä perustuu niukkuuteen. Verkkomaailmassa, jossa kopiointi on luonnollista eikä oikeasti maksa mitään, niukkuus pitää luoda keinotekoisesti tekemällä kopioinnista rikollista, peräti varkauteen rinnastettavaa. Seurauksena on lain kunnioituksen heikkeneminen ja sivutuotteena rakennetaan ihmisten yksityisyytta ja sananvapauttakin uhkaavia valvontajärjestelmiä.

Toisinkin voisi olla. Järjestelmä voitaisiin rakentaa niin, että kaverilta kopioiminen ja ylipäänsä teosten kaikenlainen levittäminen olisi positiivista, kannustettavaa ja myös taiteilijoita palkitsevaa toimintaa. Kuluttajat saisivat samalla rahalla enemmän ja silti tekijöille jäisi enemmän rahaa käteen. Mitään kopiointisuojauksia ei tarvittaisi, uusien tekniikoiden kehitys ja käyttöönotto nopeutuisi, piraattikopiointi jäisi käsitteenäkin tarpeettomaksi historian kummajaiseksi. Niukkuuden kulttuuri muuttuisi runsauden kulttuuriksi.

Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Mitään olennaisesti uutta tähän ei kuitenkaan tarvittaisi, kaikki tarvittava tekniikka on olemassa. Ainoa ongelma on, että monet tekniikan kehityksen myötä tarpeettomaksi tulleet välikädet menettäisivät osuutensa kakusta - ja ne haraavat vastaan kaikin keinoin.

Miten temppu sitten tehtäisiin?

Idea on yksinkertainen (ja perusperiaatteeltaan vanha): Yksittäisten teosten myymisen sijasta peritään esimerkiksi laajakaistaliittymän yhteydessä kuukausimaksu, jota vastaan sitten saa kopioida ja ladata verkosta niin paljon kuin ehtii. Rahat jaetaan sitten tekijöille siinä suhteessa, kuin heidän teoksiaan käytetään.

Yksityiskohdissa on säätövaraa. Tekijöiden saaman maksun peruste voisi olla verkossa liikkuvan materiaalin tilastollinen seuranta tai soitto-ohjelmiin liitettävä maksunohjausmekanismi. Jälkimmäinen on petkutusmahdollisuuksien kannalta ongelmattomampi: kuluttaja voisi ohjelmaa hakkeroimalla ohjata maksua väärälle tekijälle, mutta ei säästäisi siinä itse mitään. Siten yleistä motivaatiota huijaamiselle ei olisi. Järjestelmä voisi toimia niinkin, että kuluttaja voi itse päättää miten arvokkaana jotain teosta pitää: soitto-ohjelmaan vain arvostelunappi. Vaikutus kohdistuisi vain ko. asiakkaan kuukausimaksun jakosuhteeseen, ei absoluuttisiin summiin. Tekijöille tässä ei myöskään muodostuisi mitään ilmeistä huijausmahdollisuutta: omien teosten kopioiminen ei toisi omaa liittymämaksua suurempaa tuloa, ellei saisi ihmisiä kuuntelemaankin niitä.

Järjestelmän ei edes tarvitsisi olla pakollinen, vaan se voisi olla vapaaehtoinen lisäpalvelu laajakaistaliittymissä. Jos sen hinta olisi kyllin alhainen ja samalla saisi pääsyn “kaiken” sisältävään viihdepalveluun, harvalla riittäisi motivaatiota järjestelmän kiertämiseen.

Lainsäädännöllisesti asia olisi varsin yksinkertainen. Mitään radikaalia remonttia tekijänoikeuksiin ei tarvittaisi, tekijäthän edelleen (nykyistä paremminkin) saisivat tuloja siinä suhteessa kuin heidän teoksiaan käytetään. Lähinnä käytännön järjestelyihin rahan kierrättämisessä tarvittaisiin säädöksiä, ja DRM-järjestelmien käyttö pitäisi kieltää järjestelmään mukaan haluavilta tekijöiltä (kakkua ei saa sekä pitää että syödä).

Lopputulos? Kuluttajat saisivat viihteensä helpommin, lain kunnioitusta nakertavat toimimattomat kiellot katoaisivat, tarpeettomiksi käyvistä valvontamekanismeista säästyvät rahat päätyisivät tekijöille. Kuulostaa hyvältä yhtälöltä minusta.

Jos omistat digikameran, olet ehkä joskus ihmetellyt miksi kuvatiedostojen nimien pitää olla niin lyhyitä. Siihen on hyvä syy: pitkät tiedostonimet on patentoitu, joten niiden käyttämisestä pitää maksaa lisenssimaksuja Microsoftille.

Vähääkään patenteista tietävä protestoinee heti: eihän moista voi patentoida. Tarkkaan ottaen kyse toki onkin patentista tietylle tavalle pitkien tiedostonimien tallentamiseen. Silti, mitään erityisen innovatiivista ko. ratkaisussa ei ole, ja muita yhtä hyviä tapoja olisi vaikka kuinka – mutta sen arvo piileekin tarpeessa olla yhteensopiva Windowsin kanssa.

Tiedostonimipatentti on hyvä esimerkki siitä, miksi patenttijärjestelmä ei sovellu tietokoneohjelmien suojaamiseen. Muutama vuosi sitten europarlamentti hylkäsi ohjelmistopatenttien sallimiseen tähdänneen direktiiviehdotuksen, mutta ei myöskään saanut selvennetyksi niiden kieltoa. Niinpä asia on jäänyt kansallisen päätöksenteon varaan.

Kyseinen nimipatentti tuomittiin äskettäin pätemättömäksi Saksassa. Kameravalmistajia se ei vielä paljoa lohduta, kun kameroita tehdään koko maailman markkinoille – ja Euroopan patenttivirastokin oli kyseisen patentin hyväksynyt. Päätöksen perustelut jättävät myös toivomisen varaa.

Patenttijärjestelmässä on paljon hyvää, mutta tietokoneohjelmien suojaksi se ei sovi - tekijänoikeus toimii niissä paljon paremmin. Euroopan patenttisopimuksen 52 artikla ja vastaava Suomen patenttilain kohta jo kieltävätkin tietokoneohjelmien patentoimisen, niitä vain kierretään luovilla tulkinnoilla. Mitään suurta lainsäädännöllistä remonttia ei siten tarvittaisi, vain tulkinnanvaraisuudet poistava selvennys - mielellään mahdollisimman kansainvälisellä foorumilla, vähintään EU-tasolla. Suomi voisi näyttää asiassa esimerkkiä lukemalla omaa patenttilakiaan niin kuin se on kirjoitettu.

Lisää aiheesta:
Wikipedia: software patent
www.nosoftwarepatents.com
Foundation for Free Information Infrastructure
EDRi: Europe faces software patents threat again

Tekijänoikeuslakien viimeaikainen kiristäminen on luonut uusia mahdollisuuksia sananvapauden rajoittamiseen. Internet-palveluntarjoajia on peloteltu niin, että ne reagoivat väitteeseen tekijänoikeusloukkauksesta poistamalla laittomaksi väitetyn materiaalin nopeasti enempää tarkistamatta. Tämä tekee väärinkäytökset helpoksi, kuten amerikkalainen Michael Crook havaitsi: ei tarvitse kuin väittää jossain uutisessa ollutta kuvaa luvattomasti kopioiduksi ja vaatia juttua poistettavaksi.

Crook jäi kiinni valheellisista tekijänoikeusväitteistä toistuvasti, ja lopulta EFF haastoi hänet oikeuteen. Juttu sovittiin ilman oikeudenkäyntiä, kun Crook lupasi vetää kaikki valituksensa pois ja mennä tekijänoikeuslakikurssille.

Ilmiö ei ole tuntematon Suomessakaan. Monet yrittävät kontrolloida ikävää julkisuutta vetoamalla tekijänoikeuslakiin. Usein se onnistuu, ja vaikkei onnistuisikaan, mitään merkittävää sanktiota epäonnistumisesta ei seuraa. Esimerkkejä löytyy mm. Tekijänoikeuskaappausten valvontakeskuksen (TKVK) sivuilta. Monet muistavat myös Suomessa toimineen anon.penet.fi’n tuhon scientologien tekijänoikeusvalituksen seurauksena.

Tekijänoikeuden tarkoitus on suojata tekijöiden taloudellisia ja moraalisia oikeuksia teoksiinsa. Oikein käytettynä se ei uhkaa sananvapautta, mutta nykyinen lainsäädäntö tekee väärinkäytökset liian helpoiksi. Tekijänoikeuslakien käyttäminen epämiellyttävän julkisuuden torjumiseen ja sananvapauden rajoittamiseen on väärin, ja siihen pitäisi puuttua mahdollisimman pontevasti.

Digi-TV on joutunut ahtaalle - syystäkin, koko projekti oli kauniisti sanoen hieman huonosti suunniteltu. Sen luvatut edut ovat enimmäkseen jääneet joko kokonaan toteutumatta tai puolitiehen, useimmille ainoa näkyvä vaikutus on lisäkustannus ja TV:n katselun vaikeutuminen kun tarvitaan yksi kaukosäädin lisää.

Lähes ainoa konkreettinen etu, joka kenellekään tulee kysyttäessä mieleen, tuntuu olevan tallentavan digiboxin mahdollistama helppo ajansiirto. Juu, onhan se mukavaa - mutta minulla oli analoginenkin kovalevytallennin, joka tarjosi samat edut jo ennen digiaikaa (kovalevy oli toki pienempi, mutta sillä ei ole digi-tv:n kanssa mitään tekemistä).

Yksi oikea etu digi-tv:llä toki on: samalle taajuusalueelle mahtuu enemmän kanavia. Ns. maanpäällisestä verkosta puhuttaessa tämä on oikeasti merkittävä seikka, ja sen takia analogisista lähetyksistä luopumista ei kovin paljoa enää kannata lykätä.

Siinä sen sijaan ei ole mitään järkeä, että YLE kieltää digilähetysten analogisen levittämisen kaapeliverkoissa ja taloyhtiöiden, koulujen jne sisäverkoissa. Sairaaloille sentään saatiin lykkäys kun asiasta nousi kyllin iso meteli.

Erityisesti koulujen ja muiden vastaavien atk-verkolla varustettujen laitosten osalta ainoa oikea ratkaisu tietysti olisi olemassaolevan sisäverkon hyväksikäyttö. Ei tarvita kuin yksi palvelin kahdella digiviritinkortilla ja riittävällä kovalevykapasiteetilla tallentamaan koko kanavaniput ja jakamaan niitä sisäverkkoon. Nykyisin tyypillinen 100Mbit/s verkko riittää tarkoitukseen aivan hyvin. Säästö verrattuna erillisten digiboxien hankkimiseen ja uuden tv-kaapeloinniin vetämiseen verrattuna on helposti satoja tuhansia euroja. Tulossa oleva HDTV:hen siirtyminenkään ei vaatisi suuria lisäinvestointeja, vain palvelin pitäisi päivittää.

Kaiken kaikkiaan ainoat, jotka nykyisestä “digiboxi joka telkkariin ja heti” -vouhotuksesta hyötyvät, ovat digiboxikauppiaat ja -valmistajat. Päättäjien, ennen kaikkea YLEn tai viime kädessä siellä isännän ääntä käyttävän valtion pitäisi kiireesti ottaa järki käteen ja tunnustaa, että hommassa on tullut vähän hätiköityä, ja tehdä mitä vielä on tehtävissä turhan tuhlauksen välttämiseksi jatkossa.

Pikku-uutinen: ihmisiä haastetaan oikeuteen syytettynä keskustelun järjestämisestä kielletystä aiheesta.

Jaha, tämä on taas joku -stan, jossa ihmisoikeustilanne on keskiaikainen… mutta ei, näin tapahtuu Suomessa vuonna 2007.

Mikä sitten on niin vaarallinen aihe, ettei siitä saisi edes keskustella? Pomminteko-ohjeistako on kyse, vai holokaustinkieltäjätkö ovat asialla?

Ei toki. Kyse on tekijänoikeuslaista ja ns. “teknisen toimenpiteen kiertämisestä”, josta erikseen sanotaan, että sitä saa tietyissä olosuhteissa tehdä - mutta tietoa siitä ei saa levittää, ja sellaiseksi nyt tulkitaan organisoitu (!) keskustelukin.

Esimerkiksi, jos haluaa katsella laillisesti ostamiaan DVD-elokuvia Linuxissa pyörivällä vapaalla soitto-ohjelmalla se on laillista, kunhan siitä ei kerro kenellekään ainakaan liian julkisesti tai organisoidusti. Asian tekee vieläkin erikoisemmaksi se, että tekijänoikeus ei sinänsä sisällä oikeutta rajoittaa myydyn teoksen käyttöä - vaikkapa DVD-elokuvalle ei voisi laillisesti asettaa ehdoksi, että sitä saa katsoa vain XYZ-merkkisellä soittimella. Mutta jos moisen rajoituksen teknisin keinoin toteuttaa, sitä ei saa kiertää - tai siis saa kiertää jos osaa, kunhan ei keskustele siitä…

Siis: tekijänoikeuden haltija voi teknisin keinoin rohmuta itselleen enemmän oikeuksia kuin laki antaa, ja silti niiden kiertämisestä keskusteleminenkin on laitonta. Eduskunta on tosiasiallisesti luopunut vallastaan säätää tekijänoikeuksien rajat ja antanut oikeudenhaltijoille rajattoman vallan kaapata lisäoikeuksia niin paljon kuin suinkin kehtaavat.

Hommanhan pitäisi mennä niin, että eduskunta säätää missä tekijöiden oikeuksien rajat menevät, ja kuluttajien oikeuksien ryöväämisen teknisin keinoin pitäisi olla aivan yhtä rangaistavaa kuin tekijöiden oikeuksien rikkomisenkin.

Luulisi tyhmemmänkin jo tajuavan, että jos tekijänoikeuksien suojelemiseksi pitää kieltää keskustelukin sitä uhkaavista aiheista, jossain on menty metsään ja pahasti. Koko ajatus, että sinänsä laillisesta toiminnasta keskusteleminen voi olla laitonta, on täysin järjetön länsimaisessa demokratiassa 2000-luvulla.

Toivottavasti oikeuskin on samaa mieltä. Takanahan tässä on se, että eduskunta tieten tahtoen väisti vastuunsa, jätti lain epäselväksi ja vaikeat asiat tuomioistuinten ratkottavaksi. Itsensä ilmiantaneet Mikko Rauhala ja kumppanit ansaitsevat kiitoksen eduskunnan työn paikkaamisesta - jonkunhan on selvitettävä, mitä laki oikeastaan tarkoittaakaan.

Enemmän tapauksesta voi lukea Mikko Rauhalan tekijänoikeussivuilta, ja esimerkkejä tekijänoikeuksien omavaltaisista laajennuksista löytyy Tekijänoikeuskaappausten valvontakeskuksen sivuilta.

Suomessa tyhjistä CD- ja DVD-aihioista perittävä hyvitysmaksu ei ole fiksu idea.

Tarkoitus on sinänsä hyvä. On toki oikein, että musiikin ja elokuvien tekijät saavat työstään maksun. Mutta ratkaisu on huono ja käy ajan mittaan täysin kestämättömäksi.

Yksi ilmeinen ongelma on maksun kohdistuminen väärin. Minäkin olen ostanut aihioita ja maksanut hyvitysmaksua, vaikka en ole kopioinut niille ensimmäistäkään musiikkikappaletta - en itse asiassa juuri mitään muuta kuin itse ottamiani valokuvia ja Linuxin asennuspaketteja. Vielä tämä ei ole mahdottoman suuri ongelma: maksanhan minä veroissakin asioista joita en käytä, TV-luvasta puhumattakaan. Aivan vapaaehtoisestikin ostan paketteja, joista en tarvitse kuin murto-osaa, kuten vaikka sanomalehtiä. Tilanne kuitenkin pahenee merkittävästi, jos hyvitysmaksua aletaan laajentaa laitteisiin, joiden pääkäyttötarkoitus on yhä enemmän muuta kuin viihteen kopiointi, kuten tietokoneisiin ja matkapuhelimiin.

Myöskään tekijöille hyvitysmaksu ei kohdistu oikein. Nyt ilmeisesti oletetaan, että niiden musiikkia kopioidaan eniten, joita myydäänkin eniten. Tämä varmasti sortaa ainakin pieniä ja riippumattomia tekijöitä, ja vielä selvemmin uusiin verkkolevitystapoihin panostavia.

Suurempi ongelma on kuitenkin käytännöllinen: kapasiteettiin sidottu hyvitys ei voi toimia kauaa, kun kapasiteetti/hinta-suhde kasvaa tietokoneiden tehon tapaan eksponentiaalisesti. Jo nyt hyvitysmaksu muodostaa valtaosan Suomessa myytävien aihioiden hinnasta, eikä harmaatuontia pysäytä enää mikään. Siihen ei kauaa auttaisi edes EU:n laajuinen yhtenäinen maksutaso ja harmaatuontikielto: kyllin suuri hintaero muuhun maailmaan käy hyvin pian kestämättömäksi. Nykyvauhdilla ei kestä kuin kymmenkunta vuotta, kun sadalla eurolla saa yhden kovalevyn, jolle mahtuu kaikki maailman musiikki, eikä paljoa kauempaa kun se mahtuu yhteen MP3-soittimeen - miten hyvitysmaksut silloin pitäisi määritellä?

Onneksi parempiakin vaihtoehtoja on, jos kohta huonompiakin. Yksi yhä suurempaa kannatusta eri puolilta saava malli on maksun sitominen Internet-liittymään niin, että kiinteään kuukausimaksuun sisältyy oikeus ladata ja kopioida mitä vain niin paljon kuin ehtii. Osallistuin kesäkuussa 2006 Pariisissa TACD:n järjestämään konferenssiin, ja siellä niin muusikoiden kuin kuluttajienkin edustajat pitivät sitä ylivoimaisesti parhaana nähtävissä olevista vaihtoehdoista. Järjestelmässä on toki joitakin teknisiä vaikeuksia, mutta ei mitään ilmeisen ylitsepääsemättömiä. Erityisen huomion ansaitsee se hieman yllättävä seikka, että maksut voidaan kohdistaa tekijöille varsin tarkasti käyttäjien yksityisyyttä loukkaamatta - ilman, että mihinkään kertyy tietoja yksittäisen kuluttajan käytöstä. Ainakin yksi palveluntarjoaja Englannissa (PlayLouder) on jo toiminutkin olennaisesti juuri näin jo jonkin aikaa, ilmeisen hyvällä menestyksellä.

“Oletettavasti kaikki elokuvat on ladattu laittomasta lähteestä”, uutisoi Helsingin Sanomat tekijänoikeuslain muutoksesta 16.1.2007. Yleisemminkin annetaan ymmärtää, että vertaisverkoilla ei ole juurikaan muuta kuin laitonta käyttöä.

Tunnustus: minäkin käytän vertaisverkkoja. Lataan ja jaan tiedostoja. Elokuviakin. Mutta jos joku julkisesti väittää minun siinä rikkovan lakia, saa varautua kunnianloukkaussyytteeseen. Laillisiakin lähteitä nimittäin on. Elokuvista tunnetuinpana esimerkkinä suomalainen Star Wreck. Vielä enemmän vertaisverkkoja käytetään laillisesti tietokoneohjelmien levitykseen.

Silti, paljon levitetään kaikenlaista laittomastikin. Kenellekään asioita seuranneelle ei tullut yllätyksenä se, ettei lainmuutos levitystapoihin juurikaan vaikuttanut.

Kuulemma tarkoitus olikin vain “lähettää signaali”. Jos tarkoitus oli viestittää, että lainsäätäjä ei ymmärrä tietoverkoista mitään, tai että lakeja ei aina tarvitse ottaa vakavasti, se onnistui.

Mieleen kyllä tulee muitakin mahdollisia taka-ajatuksia. Ehkä tällä halutaankin nimenomaan todistaa, että vertaisverkkoja ei pystytä kontrolloimaan, ja sitten vaatia niiden kieltämistä kokonaan, välittämättä siitä, että ne ovat oikeasti taloudellisia, tehokkaita tapoja levittää tietoa, ja esimerkiksi Linuxin jakelussa kullan arvoisia. Tosin joidenkin mielestä vapaiden ohjelmien jakelun vaikeutuminen olisikin vain hyvä asia.

Ehkä kuitenkin on turhaa epäillä pahuutta asiassa, jonka tyhmyyskin riittää selittämään. Periaatteessa järkeviäkin motiiveja on: jotkut ovat syystäkin huolissaan oman siivunsa kakusta pienenevän, kun tekniikan kehittyessä markkinoiden jakokin muuttuu. Mutta lainsäätäjän ei pitäisi kantaa huolta vanhojen markkinaosuuksien säilymisestä vaan katsoa tulevaisuuteen.