Tapani Tarvainen

Tekijänoikeusteollisuus julkaisee aika ajoin lukuja niinsanotun piraattikopioinnin aiheuttamista menetyksistä. Niitä katsoessa ei voi olla ihmettelemättä missä moiset rahat oikein ovat, kuka niillä rikastuu? Vastaus on tietenkin se, ettei niitä olekaan. Vaikka “piratismi” saataisiin täydellisesti loppumaan, tekijät eivät saisi yhtään enempää rahaa.

Viihteen hinnan kasvusta ei seuraisi, että ihmiset käyttäisivät siihen enemmän rahaa. He vain saisivat rahallaan vähemmän. Kyse ei olekaan siitä, miten paljon rahaa kuluttajilta kaikkiaan saadaan, vaan siitä, miten potti jaetaan.

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä perustuu niukkuuteen. Verkkomaailmassa, jossa kopiointi on luonnollista eikä oikeasti maksa mitään, niukkuus pitää luoda keinotekoisesti tekemällä kopioinnista rikollista, peräti varkauteen rinnastettavaa. Seurauksena on lain kunnioituksen heikkeneminen ja sivutuotteena rakennetaan ihmisten yksityisyytta ja sananvapauttakin uhkaavia valvontajärjestelmiä.

Toisinkin voisi olla. Järjestelmä voitaisiin rakentaa niin, että kaverilta kopioiminen ja ylipäänsä teosten kaikenlainen levittäminen olisi positiivista, kannustettavaa ja myös taiteilijoita palkitsevaa toimintaa. Kuluttajat saisivat samalla rahalla enemmän ja silti tekijöille jäisi enemmän rahaa käteen. Mitään kopiointisuojauksia ei tarvittaisi, uusien tekniikoiden kehitys ja käyttöönotto nopeutuisi, piraattikopiointi jäisi käsitteenäkin tarpeettomaksi historian kummajaiseksi. Niukkuuden kulttuuri muuttuisi runsauden kulttuuriksi.

Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Mitään olennaisesti uutta tähän ei kuitenkaan tarvittaisi, kaikki tarvittava tekniikka on olemassa. Ainoa ongelma on, että monet tekniikan kehityksen myötä tarpeettomaksi tulleet välikädet menettäisivät osuutensa kakusta - ja ne haraavat vastaan kaikin keinoin.

Miten temppu sitten tehtäisiin?

Idea on yksinkertainen (ja perusperiaatteeltaan vanha): Yksittäisten teosten myymisen sijasta peritään esimerkiksi laajakaistaliittymän yhteydessä kuukausimaksu, jota vastaan sitten saa kopioida ja ladata verkosta niin paljon kuin ehtii. Rahat jaetaan sitten tekijöille siinä suhteessa, kuin heidän teoksiaan käytetään.

Yksityiskohdissa on säätövaraa. Tekijöiden saaman maksun peruste voisi olla verkossa liikkuvan materiaalin tilastollinen seuranta tai soitto-ohjelmiin liitettävä maksunohjausmekanismi. Jälkimmäinen on petkutusmahdollisuuksien kannalta ongelmattomampi: kuluttaja voisi ohjelmaa hakkeroimalla ohjata maksua väärälle tekijälle, mutta ei säästäisi siinä itse mitään. Siten yleistä motivaatiota huijaamiselle ei olisi. Järjestelmä voisi toimia niinkin, että kuluttaja voi itse päättää miten arvokkaana jotain teosta pitää: soitto-ohjelmaan vain arvostelunappi. Vaikutus kohdistuisi vain ko. asiakkaan kuukausimaksun jakosuhteeseen, ei absoluuttisiin summiin. Tekijöille tässä ei myöskään muodostuisi mitään ilmeistä huijausmahdollisuutta: omien teosten kopioiminen ei toisi omaa liittymämaksua suurempaa tuloa, ellei saisi ihmisiä kuuntelemaankin niitä.

Järjestelmän ei edes tarvitsisi olla pakollinen, vaan se voisi olla vapaaehtoinen lisäpalvelu laajakaistaliittymissä. Jos sen hinta olisi kyllin alhainen ja samalla saisi pääsyn “kaiken” sisältävään viihdepalveluun, harvalla riittäisi motivaatiota järjestelmän kiertämiseen.

Lainsäädännöllisesti asia olisi varsin yksinkertainen. Mitään radikaalia remonttia tekijänoikeuksiin ei tarvittaisi, tekijäthän edelleen (nykyistä paremminkin) saisivat tuloja siinä suhteessa kuin heidän teoksiaan käytetään. Lähinnä käytännön järjestelyihin rahan kierrättämisessä tarvittaisiin säädöksiä, ja DRM-järjestelmien käyttö pitäisi kieltää järjestelmään mukaan haluavilta tekijöiltä (kakkua ei saa sekä pitää että syödä).

Lopputulos? Kuluttajat saisivat viihteensä helpommin, lain kunnioitusta nakertavat toimimattomat kiellot katoaisivat, tarpeettomiksi käyvistä valvontamekanismeista säästyvät rahat päätyisivät tekijöille. Kuulostaa hyvältä yhtälöltä minusta.

Jos omistat digikameran, olet ehkä joskus ihmetellyt miksi kuvatiedostojen nimien pitää olla niin lyhyitä. Siihen on hyvä syy: pitkät tiedostonimet on patentoitu, joten niiden käyttämisestä pitää maksaa lisenssimaksuja Microsoftille.

Vähääkään patenteista tietävä protestoinee heti: eihän moista voi patentoida. Tarkkaan ottaen kyse toki onkin patentista tietylle tavalle pitkien tiedostonimien tallentamiseen. Silti, mitään erityisen innovatiivista ko. ratkaisussa ei ole, ja muita yhtä hyviä tapoja olisi vaikka kuinka – mutta sen arvo piileekin tarpeessa olla yhteensopiva Windowsin kanssa.

Tiedostonimipatentti on hyvä esimerkki siitä, miksi patenttijärjestelmä ei sovellu tietokoneohjelmien suojaamiseen. Muutama vuosi sitten europarlamentti hylkäsi ohjelmistopatenttien sallimiseen tähdänneen direktiiviehdotuksen, mutta ei myöskään saanut selvennetyksi niiden kieltoa. Niinpä asia on jäänyt kansallisen päätöksenteon varaan.

Kyseinen nimipatentti tuomittiin äskettäin pätemättömäksi Saksassa. Kameravalmistajia se ei vielä paljoa lohduta, kun kameroita tehdään koko maailman markkinoille – ja Euroopan patenttivirastokin oli kyseisen patentin hyväksynyt. Päätöksen perustelut jättävät myös toivomisen varaa.

Patenttijärjestelmässä on paljon hyvää, mutta tietokoneohjelmien suojaksi se ei sovi - tekijänoikeus toimii niissä paljon paremmin. Euroopan patenttisopimuksen 52 artikla ja vastaava Suomen patenttilain kohta jo kieltävätkin tietokoneohjelmien patentoimisen, niitä vain kierretään luovilla tulkinnoilla. Mitään suurta lainsäädännöllistä remonttia ei siten tarvittaisi, vain tulkinnanvaraisuudet poistava selvennys - mielellään mahdollisimman kansainvälisellä foorumilla, vähintään EU-tasolla. Suomi voisi näyttää asiassa esimerkkiä lukemalla omaa patenttilakiaan niin kuin se on kirjoitettu.

Lisää aiheesta:
Wikipedia: software patent
www.nosoftwarepatents.com
Foundation for Free Information Infrastructure
EDRi: Europe faces software patents threat again

Nimimerkki tiedemies ihmetteli, onko energian säästäminen itsetarkoitus. No ei tietenkään ole - maapallon säästäminen voisi jo ollakin, ainakin käytännössä (sen säilyttämistarvetta ei useimmille ihmisille tarvinne perustella).

Mutta ei energian kulutuskaan ole itsetarkoitus: ei energiaa sen itsensä vuoksi haluta, vaan käyttämään koneita, lämmittämään jne - ja tarvitsijan kannalta on periaatteessa aivan sama, saako hän lisää virtaa uudelle laitteelleen voimayhtiöltä vai säästämällä sen muiden laitteiden kulutuksessa.

Asian voi nähdä niinkin, että energiansäästö on vain yksi energiantuotantotapa lisää - ja kun kaikki kustannukset otetaan huomioon, se on myös usein hyvinkin edullinen. Tällä hetkellä tilanne vain on se, että kun ison osan kustannuksista saa sälytettyä jälkipolville, energian tuottaminen näyttää niin halvalta, ettei säästäminen tahdo kannattaa.

Toinen, vaikeampi ongelma säästämisessä on, ettei kenenkään oikein kannata myydä sitä. Energiayhtiöiden taloudellinen tulos on sitä parempi, mitä enemmän ne energiaa saavat myydyksi. Tähän ei ole mitään oikein helppoa ratkaisua, mutta päättäjien on syytä pitää se mielessä aina kun energiapoliittisia päätöksiä tehdään.

Jotkin energiansäästöön pyrkivät ratkaisut kuulostavat ensin hyviltä mutta tarkemmin ajatellen oudoilta. Esimerkiksi lisäverot energiasyöpöille laitteille: miksi ei sen sijaan suoraan veroteta energiaa, sehän kohdistuisi automaattisesti oikein ilman ylimääräistä byrokratiaa? En ole moiselle keksinyt kuin kaksi mahdollista syytä: (1) kuluttajia pidetään niin tyhminä, että eivät osaa laskea kustannuksia välitöntä ostopäätöstä pitemmälle, tai (2) lisäkustannus halutaan kohdistaa eri tavoin kuin kulutus sinänsä edellyttäisi.

Tärkein syy on mitä ilmeisimmin jälkimmäinen. Erityisesti sähkön hinnannousua ei haluta kohdistaa teollisuuteen - siis energiaintensiivistä teollisuutta halutaan tukea sanomatta sitä ääneen. Kuitenkin juuri teollisuudessa olisi paljon energiansäästömahdollisuuksia, jotka varmasti hyödynnettäisiin jos sähköstä joutuisi maksamaan oikean hinnan.

Oikea ratkaisu tietysti olisi se, että sähkön hintaan tavalla tai toisella, vaikka verotuksella, lisätään kaikki sen sivukustannukset, mukaanlukien ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja laitetaan myös teollisuus miettimään miten sitten kannattaa toimia. Kilpailutilanteen vääristymisen estämiseksi voisi tuontitavaroille laittaa vastaavan rangaistustullin, tai kääntäen laittaa kaikille tuotteille laskennallisen energiaveron pahimman vaihtoehdon mukaan ja antaa siitä alennusta niille, jotka todistetusti pärjäävät vähemmällä.

Aina silloin tällöin näkee ehdotettavan lapsilisien poistamista hyvätuloisilta. Nytkin sitä on kysytty useammassakin vaalikoneessa.

Taustalla on ilmeisesti ajatus, että pitäisi säästää kohdistamalla lapsilisät vain niitä todella tarvitseville. Kuulostaa kauniilta, mutta mietitäänpä asiaa vähän pitemmälle. Erityisen valaisevaa on verrata lapsilisien poiston vaikutusta hyvätuloisiin kohdistettuun yleiseen, kokonaisvaikutukseltaan samansuuruiseksi mitoitettuun veronkorotukseen: rahaa kertyy yhtä paljon, edellisessä vain verotetaan erityisesti lapsiperheitä.

Asian voi nähdä niinkin, että lapsilisän poisto hyvätuloisilta lapsiperheiltä itse asiassa onkin tulonsiirto näiltä lapsettomille hyvätuloisille. Se ei minusta kuulosta oikein fiksulta. Luulenpa, ettei kovin moni muukaan vastaisi myöntävästi kysyttäessä “Pitäisikö veroja kiristää mutta lapsettomille hyvätuloisille antaa erityistukea” tai “Pitäisikö rikkaille sinkuille myöntää erityisverohelpotus”.

Sama pätee muihinkin kohdennettuihin tukimuotoihin, kuten päivähoito-oikeuteen tai terveydenhoitoon: tuen poistaminen hyvätuloisilta tarkoittaa tosiasiassa avustusta sitä tarvitsemattomille, ja lisäksi turhaa ylimääräistä byrokratiaa.

Hyvätuloisten verotusta voidaan kiristää, mutta se pitää kohdistaa joko kaikkiin hyvätuloisiin tai kohdentaa ympäristönkuormituksen tai muun haitallisen toiminnan perusteella. Lasten tekemistä ei tiettävästi vielä pidetä haittana, jota pitäisi verotuksella vähentää, edes hyvätuloisten vanhempien kyseessä ollen.

Kilpailu on päivän sana. Kaikki pitää kilpailuttaa, kilpailun uskotaan tuottavan parhaan mahdollisen tuloksen joka tilanteessa.

Onhan siinä hieman perää. Kilpailu on oikein hyvä väline, ja tuottaa usein oikein hyviä tuloksia. Se ei kuitenkaan ole sellainen idioottivarma taikasauva kuin jotkut tuntuvat uskovan.

Ehkä yleisin ongelma on se, että kilpaillaan väärästä asiasta. Kilpailu optimoi mittaria, jolla voittaja määräytyy - mutta se ei suinkaan automaattisesti ole sama kuin ääneen lausuttu, toivottu tavoite. Huolellisesti suunnitellussa kilpailutuksessakaan ei ole helppoa muotoilla sääntöjä niin, että tavoite olisi kilpailijoiden näkökulmasta sama kuin kilpailuttajan.Vielä hankalammaksi tilanne menee, jos kilpailun sääntöjä tai edes tavoitteita ei ole selkeästi tiedostettu ja sanottu ääneen.

Markkinoilta löytyy helposti esimerkkejä ei-toivottavasta kilpailusta. Esimerkiksi kuluttajien hämääminen ja kunnollisten hinta/ominaisuusvertailujen vaikeuttaminen ei varmaankaan ole toivottava optimointikohde yhteiskunnan näkökulmasta, mutta markkinoilla toimivien yritysten näkökulmasta se on yhtä käypä keino kuin omien tuotteiden parantaminenkin.

Toinen yhteiskunnan näkökulmasta ei-toivottava trendi on kilpailu juridisilla tempuilla. Yhdysvalloissa on useita ohjelmistoyrityksiä, jotka eivät tuota eivätkä myy lainkaan ohjelmia, ja joiden palkkalistoilla on kymmenen kertaa enemmän lakimiehiä kuin ohjelmoijia: liiketoimintaidea on yksinkertaisesti vaatia muilta yrityksiltä rojalteja kyseenalaisten patenttien perusteella, luottaen siihen, että kyllin monet mieluummin maksavat kuin riitelevät. Oikeudenkäynti kun helposti maksaisi paljon enemmän vaikka sen voittaisikin.

Hyvä esimerkki epäonnistuneesta kilpailusta löytyy tieteen maailmasta. Tutkimusta rahoitetaan yhä enemmän apurahoilla, joita jaetaan hakemusten ja tutkimussuunnitelmien vakuuttavuuden perusteella. Se voi kuulostaa teoriassa oikein hyvältä, mutta käytännössä tulos on se, että tutkijat joutuvat käyttämään yhä enemmän aikaa tutkimisen asemesta hakemusten tekoon, ja palkituiksi tulevat eivät välttämättä ole hyviä tutkijoita vaan vain hyviä hakemuksentekijöitä - hyviä selittäjiä.

Kilpailu on hyvä, parhaimmillaan erinomainen väline. Mutta kuten terävällä kirveellä, sillä voi myös helposti lyödä itseään jalkaan. Eikä se ratkaise mitään itsestään sen enempää kuin kirveskään, vaan sitä on käytettävä taiten. Muuten voi käydä kuin Pyrrhokselle, joka Asculumin taistelun voitettuaan totesi, ettei hänellä olisi varaa enää yhteenkään samanlaiseen voittoon.