Tapani Tarvainen

Suomessa tyhjistä CD- ja DVD-aihioista perittävä hyvitysmaksu ei ole fiksu idea.

Tarkoitus on sinänsä hyvä. On toki oikein, että musiikin ja elokuvien tekijät saavat työstään maksun. Mutta ratkaisu on huono ja käy ajan mittaan täysin kestämättömäksi.

Yksi ilmeinen ongelma on maksun kohdistuminen väärin. Minäkin olen ostanut aihioita ja maksanut hyvitysmaksua, vaikka en ole kopioinut niille ensimmäistäkään musiikkikappaletta - en itse asiassa juuri mitään muuta kuin itse ottamiani valokuvia ja Linuxin asennuspaketteja. Vielä tämä ei ole mahdottoman suuri ongelma: maksanhan minä veroissakin asioista joita en käytä, TV-luvasta puhumattakaan. Aivan vapaaehtoisestikin ostan paketteja, joista en tarvitse kuin murto-osaa, kuten vaikka sanomalehtiä. Tilanne kuitenkin pahenee merkittävästi, jos hyvitysmaksua aletaan laajentaa laitteisiin, joiden pääkäyttötarkoitus on yhä enemmän muuta kuin viihteen kopiointi, kuten tietokoneisiin ja matkapuhelimiin.

Myöskään tekijöille hyvitysmaksu ei kohdistu oikein. Nyt ilmeisesti oletetaan, että niiden musiikkia kopioidaan eniten, joita myydäänkin eniten. Tämä varmasti sortaa ainakin pieniä ja riippumattomia tekijöitä, ja vielä selvemmin uusiin verkkolevitystapoihin panostavia.

Suurempi ongelma on kuitenkin käytännöllinen: kapasiteettiin sidottu hyvitys ei voi toimia kauaa, kun kapasiteetti/hinta-suhde kasvaa tietokoneiden tehon tapaan eksponentiaalisesti. Jo nyt hyvitysmaksu muodostaa valtaosan Suomessa myytävien aihioiden hinnasta, eikä harmaatuontia pysäytä enää mikään. Siihen ei kauaa auttaisi edes EU:n laajuinen yhtenäinen maksutaso ja harmaatuontikielto: kyllin suuri hintaero muuhun maailmaan käy hyvin pian kestämättömäksi. Nykyvauhdilla ei kestä kuin kymmenkunta vuotta, kun sadalla eurolla saa yhden kovalevyn, jolle mahtuu kaikki maailman musiikki, eikä paljoa kauempaa kun se mahtuu yhteen MP3-soittimeen - miten hyvitysmaksut silloin pitäisi määritellä?

Onneksi parempiakin vaihtoehtoja on, jos kohta huonompiakin. Yksi yhä suurempaa kannatusta eri puolilta saava malli on maksun sitominen Internet-liittymään niin, että kiinteään kuukausimaksuun sisältyy oikeus ladata ja kopioida mitä vain niin paljon kuin ehtii. Osallistuin kesäkuussa 2006 Pariisissa TACD:n järjestämään konferenssiin, ja siellä niin muusikoiden kuin kuluttajienkin edustajat pitivät sitä ylivoimaisesti parhaana nähtävissä olevista vaihtoehdoista. Järjestelmässä on toki joitakin teknisiä vaikeuksia, mutta ei mitään ilmeisen ylitsepääsemättömiä. Erityisen huomion ansaitsee se hieman yllättävä seikka, että maksut voidaan kohdistaa tekijöille varsin tarkasti käyttäjien yksityisyyttä loukkaamatta - ilman, että mihinkään kertyy tietoja yksittäisen kuluttajan käytöstä. Ainakin yksi palveluntarjoaja Englannissa (PlayLouder) on jo toiminutkin olennaisesti juuri näin jo jonkin aikaa, ilmeisen hyvällä menestyksellä.

“Oletettavasti kaikki elokuvat on ladattu laittomasta lähteestä”, uutisoi Helsingin Sanomat tekijänoikeuslain muutoksesta 16.1.2007. Yleisemminkin annetaan ymmärtää, että vertaisverkoilla ei ole juurikaan muuta kuin laitonta käyttöä.

Tunnustus: minäkin käytän vertaisverkkoja. Lataan ja jaan tiedostoja. Elokuviakin. Mutta jos joku julkisesti väittää minun siinä rikkovan lakia, saa varautua kunnianloukkaussyytteeseen. Laillisiakin lähteitä nimittäin on. Elokuvista tunnetuinpana esimerkkinä suomalainen Star Wreck. Vielä enemmän vertaisverkkoja käytetään laillisesti tietokoneohjelmien levitykseen.

Silti, paljon levitetään kaikenlaista laittomastikin. Kenellekään asioita seuranneelle ei tullut yllätyksenä se, ettei lainmuutos levitystapoihin juurikaan vaikuttanut.

Kuulemma tarkoitus olikin vain “lähettää signaali”. Jos tarkoitus oli viestittää, että lainsäätäjä ei ymmärrä tietoverkoista mitään, tai että lakeja ei aina tarvitse ottaa vakavasti, se onnistui.

Mieleen kyllä tulee muitakin mahdollisia taka-ajatuksia. Ehkä tällä halutaankin nimenomaan todistaa, että vertaisverkkoja ei pystytä kontrolloimaan, ja sitten vaatia niiden kieltämistä kokonaan, välittämättä siitä, että ne ovat oikeasti taloudellisia, tehokkaita tapoja levittää tietoa, ja esimerkiksi Linuxin jakelussa kullan arvoisia. Tosin joidenkin mielestä vapaiden ohjelmien jakelun vaikeutuminen olisikin vain hyvä asia.

Ehkä kuitenkin on turhaa epäillä pahuutta asiassa, jonka tyhmyyskin riittää selittämään. Periaatteessa järkeviäkin motiiveja on: jotkut ovat syystäkin huolissaan oman siivunsa kakusta pienenevän, kun tekniikan kehittyessä markkinoiden jakokin muuttuu. Mutta lainsäätäjän ei pitäisi kantaa huolta vanhojen markkinaosuuksien säilymisestä vaan katsoa tulevaisuuteen.

“Laittoman aktivismin estämiseen puututaan”, julistaa sisäministeri Kari Rajamäki.

Jos kyseessä olisi joku muu, voisi epäillä virheen olevan ensimmäisessä sanassa: laillisen aktivismin estäminen enemmän tai vähemmän laillisin keinoin on oikeasti yhä useammin ongelma. Mutta siitä sisäministerimme ei todellakaan ole huolissaan - tekstistä käy selvästi ilmi, että hän nimenomaan haluaa estää aktivismia, ei puuttua sen estämiseen. Virallisesti hän tietenkin puhuu vain laittomasta sellaisesta, mutta ei hän lailliseenkaan kansalaisaktivismiin varsin positiivisesti suhtaudu, hädin tuskin sietää sitä.

Sanalla “aktivismi” on Suomessa hieman huono kaiku. Monille se tuo ensimmäisenä mieleen nimenomaan laittomuudet, turkistarhaiskut tai peräti terrorismin. Mutta terrorismia se ei ole, vaan enimmäkseen täysin laillista toimintaa: yhdistystoiminnan, työtaistelut, mielenosoitukset, kirjekampanjat, kuluttajaboikotit… joihin kaikkiin Rajamäki selvästi suhtautuu vähintäänkin epäluuloisesti.

Yleisemminkin monet poliitikot ja viranomaiset selvästi pelkäävät ihmisten yrityksiä vaikuttaa politiikkaan tai viranomaisiin tai liikeyrityksiin tai oikeastaan mihin vain muuten kuin… niin, oikeastaan mitenkään muuten kuin äänestämällä ja jättämällä asiat poliitikkojen ja viranomaisten hoidettavaksi.

Toki äänestäminenkin on tärkeää. Mutta se ei ole, ei saa olla ainoa kansalaisten käytettävissä oleva vaikuttamiskeino. Erityisesti Internetin tarjoamat mahdollisuudet helpottaa suoraa vaikuttamista ja tiedonhakua pitää hyödyntää. Vaikka päättäjien elämää se hankaloittaisikin, kun lehmänkauppoja ja kassakaappisopimuksia olisi vaikeampi tehdä salassa.

Paradoksaalista kyllä, mitä tärkeämpänä pitää vaikuttamista vaalien välilläkin, sitä tärkeämpää on myös äänestää. Mutta älä kysy ehdokkaaltasi vain mitä tämä lupaa tehdä hyväksesi, vaan myös mitä hän antaisi sinun itse tehdä.

Ydinvoima on ydinkysymys. Vihreille se on ollut suorastaan kohtalonkysymys.

Eikä se ole helppo kysymys. Kiistatonta on, että hiilidioksidipäästöjen suhteen ydinvoima on ylivoimainen, erityisesti kivihiileen verrattuna. Teollisuuden näkökulmasta se on myös halpaa ja luotettavaa.

Sen halpuus on kuitenkin pettävää. Erityisesti siihen kätkeytyy piilokustannuksia, jotka realisoituvat vasta niin pitkän ajan kuluttua, että kvartaalitalouden säännöillä toimiva teollisuus jättää ne huomiotta - omasta näkökulmastaan aivan oikein, koska niiden maksumieheksi joutuu joku muu.

Ydinvoiman turvallisuuskin arveluttaa monia. Markkinatalouden näkökulmasta sekin on tietysti vain kustannustekijä - mutta juuri siksi onkin mielenkiintoista huomata, että siitä osa on peräti lailla siirretty veronmaksajien huoleksi: ydinvastuulaki rajoittaa yhä monissa tilanteissa ydinvoimayhtiön vastuuta (vaikka sitä kiristettiinkin merkittävästi 2005). Ydinvoimaonnettomuuden vaikutukset eivät pysähdy valtion rajalle, mutta laki rajaa vastuun ulkomaille aiheutuneista vahingoista 700 miljoonaan. Rajoittamaton vastuu kotimaisista vahingoista on vain ovelaa silmänlumetta: ydinvoimateollisuus on yhtä kansainvälistä kuin -onnettomuudetkin ja ko. rajoitus on neuvoteltu kv. sopimuksin, joten se rajoittaa myös ulkomaisten ydinvoimaonnettomuuksien Suomeen ulottuvien vaikutusten korvauksia. Tällainen vastuurajoitus on aivan selvää taloudellista tukea yhteiskunnalta ydinvoimayhtiöille.

Yleisemminkin suuret ja epätodennäköiset vahinkomahdollisuudet vääristävät kannattavuuslaskelmia. Itse asiassa tuo lakisääteinen rajoitus ei aiheuta ongelmaa, se vain tekee sen näkyväksi: todella suuret vahingot jäävät aina kuitenkin veronmaksajien ongelmaksi. Teollisuuden kustannuslaskelmien näkökulmasta asia on yksinkertainen: osakeyhtiö ei voi tuottaa omistajilleen osakepääomaansa suurempaa tappiota, vaikka voikin aiheuttaa suuremman vahingon.
Tästä seuraa, että esimerkiksi sadan miljoonan euron vahinko, jonka todennäköisyys on yksi tuhannesta, on teollisuudelle paljon kalliimpi kuin sadan miljardin euron vahinko, jonka todennäköisyys on yksi miljoonasta, koska jälkimmäistä se ei kuitenkaan joutuisi maksamaan. Yhteiskunnan näkökulmasta suhde on toinen. Siten ydinvoiman kannattavuuslaskelmia ei voi jättää teollisuuden huoleksi.

Ydinvoiman saasteettomuuskaan ei ole niin selvää kuin sitä ilmastonmuutoksen varjolla mainostavat antavat ymmärtää. Puuttumatta nyt uraanikaivosten ympäristöongelmiin ja ydinjätteen loppusijoituksen vaikeuteen, joihin molempiin kätkeytyy myös “joku muu maksaa” -kustannuksia, olennaisempi kysymys on: miksi ydinvoiman lisäys vähentäisi kivihiilivoiman tuotantoa?

Siis, miten kivihiilentuottajat reagoivat ydinvoiman lisätarjontaan? Minä en näe mitään syytä, miksi se motivoisi heitä vähentämään tuotantoaan. Uusia markkinoita saattaisivat etsiä - siis uusia energiankulutuskohteita. Nettovaikutus olisi siten vain energian kokonaistuotannon ja -kulutuksen kasvu.

Jos kivihiilen polttamista halutaan vähentää, sen kannattavuuteen pitää puuttua suoraan, vaihtoehtoisten energiamuotojen lisäys ei yksin auta. Niin halvaksi ydinvoimaakaan ei saada millään laskutavalla, että se voisi kilpailla kivihiilen kanssa maissa, joissa saastuttamisesta ei joudu maksamaan.

Vaihtoehtoisia energiantuotantotapoja pitää tutkia ja kehittää, myös ydinvoimaa - mutta olivat ne miten saasteettomia tahansa, niiden laajamittainen käyttöönotto vain pahentaa asiaa, jos se vain lisää kokonaisenergiankulutusta. X gigawattia ydinvoimaa (tuulivoimaa, aurinkovoimaa, mitä vain) plus Y gigawattia hiilivoimaa on pahempi kuin vain Y gigawattia hiilivoimaa. Erityisen paljon pahempaa se on, jos se vähentää motivaatiota energian säästämiseen - ja juuri niin ydinvoima selvästi nyt tekee.

Saksa aikoo vaatia hakaristin kieltämistä ja juutalaisvainon kiistämisen tekemistä rangaistavaksi koko EU:ssa. “Sananvapaudellakin on rajansa”, julistaa Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries.

Onhan sillä. Sananvapaus ei kelpaa puolustukseksi väärentäjälle eikä rikokseen yllyttäjälle. Kunnianloukkaus, lapsiporno, liikesalaisuudet, yksityisyyden suoja, tekijänoikeudet - sananvapaudella on monenlaisia rajoja. Se ei myöskään sisällä oikeutta toitottaa sanomaansa jonkun muun rahoilla.
Mutta on yksi akseli, jolla sananvapaudella ei vapaassa yhteiskunnassa ole, ei saa olla, mitään rajaa. Se on mielipiteen sisältö - mielipiteenvapaus.

Sananvapauden perusidea, ja samalla koko demokraattisen, vapaan yhteiskunnan tärkein peruskivi, on oikeus olla mitä mieltä tahansa ja myös yrittää kaikin laillisin keinoin käännyttää muita omalle kannalleen, ja sen kääntöpuolena oikeus hankkia ja saada tietoa oman mielipiteenmuodostuksensa tueksi. Keinoja voidaan rajoittaa, mutta ei mielipiteiden sisällön perusteella. Tämän vastakohta on natsismin ja muiden totalitääristen ideologioiden ajatus totuudesta valtion monopolina. Että valtio voi päättää löytäneensä lopullisen totuuden ja kriminalisoida eri mieltä olemisen. Juuri tämä ajatus, totuuden monopolisointi, on natsienkin ideologian pahuuden perustana. Ilman sitä juutalaisvainotkaan eivät olisi voineet olla mahdollisia.

Jotkin mielipiteet ja ideologiat ovat todella niin hirveitä, että niitä tekee mieli vastustaa kaikin keinoin. Mutta ojasta allikkoon, ja syvään, joudutaan jos demokratianvastaisia voimia vastustetaan luopumalla demokratian perusarvoista. Ei natsisymbolien tai natsipuolueen salliminen tarkoita natsi-ideologian tukemista tai edes sietämistä. Kyse on siitä, millä tavoin siitä pitäisi päättää. Ja mitä vakavammasta, erityisesti mitä enemmän demokratiaa uhkaavasta asiasta on kyse, sitä tiukemmin pitää pitää kiinni demokraattisista menettelytavoista.

Symbolikielto ei toimisi oikein hyvin edes lyhyellä tähtäimellä. Siitä vain tulisi riitoja hakaristin määritelmästä (pitäisikö Suomen Ilmavoimien vanhat symbolitkin kieltää?) ja marttyyrin sädekehää ja turhaa julkisuutta uusnatseille, ja vahvistaa näiden uskoa itseensä. Mitä laajemmalle alueelle ja kauemmas alkuperäisen symboliarvon syntypaikasta moista kieltoa viedään, sitä pahemmaksi ongelmat muodostuvat.

Oikea ratkaisu on antaa pahisten pitää symbolinsa ja esittää järjettömät ideansa ja laulaa ne sitten suohon. Tai nauraa: naurettaviksi ääriryhmät eivät halua itseään kokea, vaan tulla otetuksi vakavavasti, ja juuri vakavasti ottamisesta symbolikiellot kertovat. Mutta tässä asiassa kaksinaismoralismi, “mielipiteiden kriminalisonti on väärin paitsi jos me teemme sitä”, on iso virhe. Moraalinen rehellisyys on demokratian elinehto, toisin kuin totalitarismin - suotta ei Chaplin valinnut Diktaattorinsa symboliksi kaksoisristiä.

Thinkgeek-verkkokaupassa myydään T-paitoja tekstillä “I read your email”. Se on tarkoitettu vitsiksi sähköpostin ylläpitäjille, mutta hymy voisi jäädä väkinäiseksi, jos sellaisen näkisi amerikkalaisen maahantuloviranomaisen päällä.

Kuten Helsingin Sanomat uutisoi tänään ja englantilainen Telegraph toista viikkoa sitten, USA:n viranomaiset vaativat lentoyhtiöiltä maahan saapuvista matkustajista muun tiedon muassa sähköpostiosoitteen. Siitä ei sitten ole pitkä matka sähköpostin lukemiseen, viranomaisvaltuuksin kun toimitaan.

Lukija saattaa nyt ajatella, että on parasta vain välttää hotmailin tai gmailin tapaisia amerikkalaisia postijärjestelmiä, mutta että suomalaiselta palvelimelta jenkit eivät niin vain posteja saa. Toki se hankalampaa olisikin, mutta ei se ole tarpeenkaan: sähköpostia on peräti helppoa lukea matkan varrella. Ja hyvin suuri osa maailman sähköpostiliikenteestä kulkee amerikkalaisten operaattorien kautta…

Asiaa ei varsinaisesti paranna se, että tietosuojalainsäädännössä amerikkalaiset ovat melko takapajuisia EU:hun verrattuna. Eikä järjestelmän luotettavuuskaan oikein vakuuta, kun ajattelee vaikkapa senaattori Kennedyn tapausta: tältä kesti yli kolme viikkoa saada nimensä pois terroristilistalta. Senaattorilta, omassa maassaan!

Tämän nimenomaisen ongelman voi välttää, paitsi maksamalla lentolippunsa käteisellä, yksinkertaisesti hankkimalla uuden sähköpostiosoitteen pelkästään lentoyhtiötä varten, vaikka joltain amerikkalaiselta ilmaispalvelimelta. Se on itse asiassa hyvä ajatus muutenkin: myös roskapostiongelma helpottuu, kun osoitteen voi heti ensimmäisen spämmin tultua sulkea.

Sähköpostin lukemista matkalla tuo ei yleisesti tietenkään estä. Mitään oikeasti luottamuksellista ei sähköpostitse pitäisikään salaamattomana lähettää; tehokas ja ilmainen, joskin hieman hankalakäyttöinen, sähköpostin salausohjelma on gpg.

Toinen tuore esimerkki yksityisyyden suojattomuudesta löytyy yksityiseltä (!) puolelta: Mm. hotelleille Internet-yhteyksiä järjestävä Superclick-yhtiö vakoilee hotelliasiakkaita varsin hävyttömästi. Temppu on yksinkertainen: hotellihuoneesta lähtevä liikenne kierrätetään välipalvelimen kautta, joka kerää tietokantaan kaikkien vierailtujen www-sivujen osoitteet yhdistettynä hotellin ja asiakkaan tunnistetietoihin. Syntyvää tietokantaa sitten käytetään markkinointitarkoituksiin. Asiakkaalle tästä ei tietenkään kerrota mitään, saati että lupaa kysyttäisiin. Suomessa tietosuojavaltuutetulla saattaisi olla asiaan jotain sanomista, mutta USA:ssa käytäntö on ilmeisesti täysin laillinen.

Tämänkin voi osaava välttää, esimerkiksi kierrättämällä verkkoliikenteensä VPN-yhteyden avulla turvallisen (toivottavasti) kotikoneensa (tai työnantajansa) kautta. Mutta kaikki eivät osaa. Ja nopeaa yhteyttä se edellyttää.

Lisää esimerkkejä Internetin suojattomuudesta ja tietoturvan heikkoudesta löytyy pilvin pimein. Edes huippuluotettavina pidettyihin rahaliikennettä välittäviin järjestelmiin ei voi luottaa, kuten SWIFTin tapaus hyvin osoitti.

Jatkuvasti kasvava osa ihmisten elämästä tallentuu Internetiin ja on sieltä havainnoitavissa. Jos haluamme säilyttää yksityisyytemme tulevaisuudessakin, tekniikan kehitystä pitää jatkuvasti seurata ja huolehtia, että lainsäädäntö pysyy sen suhteen ajan tasalla.

Kilpailu on päivän sana. Kaikki pitää kilpailuttaa, kilpailun uskotaan tuottavan parhaan mahdollisen tuloksen joka tilanteessa.

Onhan siinä hieman perää. Kilpailu on oikein hyvä väline, ja tuottaa usein oikein hyviä tuloksia. Se ei kuitenkaan ole sellainen idioottivarma taikasauva kuin jotkut tuntuvat uskovan.

Ehkä yleisin ongelma on se, että kilpaillaan väärästä asiasta. Kilpailu optimoi mittaria, jolla voittaja määräytyy - mutta se ei suinkaan automaattisesti ole sama kuin ääneen lausuttu, toivottu tavoite. Huolellisesti suunnitellussa kilpailutuksessakaan ei ole helppoa muotoilla sääntöjä niin, että tavoite olisi kilpailijoiden näkökulmasta sama kuin kilpailuttajan.Vielä hankalammaksi tilanne menee, jos kilpailun sääntöjä tai edes tavoitteita ei ole selkeästi tiedostettu ja sanottu ääneen.

Markkinoilta löytyy helposti esimerkkejä ei-toivottavasta kilpailusta. Esimerkiksi kuluttajien hämääminen ja kunnollisten hinta/ominaisuusvertailujen vaikeuttaminen ei varmaankaan ole toivottava optimointikohde yhteiskunnan näkökulmasta, mutta markkinoilla toimivien yritysten näkökulmasta se on yhtä käypä keino kuin omien tuotteiden parantaminenkin.

Toinen yhteiskunnan näkökulmasta ei-toivottava trendi on kilpailu juridisilla tempuilla. Yhdysvalloissa on useita ohjelmistoyrityksiä, jotka eivät tuota eivätkä myy lainkaan ohjelmia, ja joiden palkkalistoilla on kymmenen kertaa enemmän lakimiehiä kuin ohjelmoijia: liiketoimintaidea on yksinkertaisesti vaatia muilta yrityksiltä rojalteja kyseenalaisten patenttien perusteella, luottaen siihen, että kyllin monet mieluummin maksavat kuin riitelevät. Oikeudenkäynti kun helposti maksaisi paljon enemmän vaikka sen voittaisikin.

Hyvä esimerkki epäonnistuneesta kilpailusta löytyy tieteen maailmasta. Tutkimusta rahoitetaan yhä enemmän apurahoilla, joita jaetaan hakemusten ja tutkimussuunnitelmien vakuuttavuuden perusteella. Se voi kuulostaa teoriassa oikein hyvältä, mutta käytännössä tulos on se, että tutkijat joutuvat käyttämään yhä enemmän aikaa tutkimisen asemesta hakemusten tekoon, ja palkituiksi tulevat eivät välttämättä ole hyviä tutkijoita vaan vain hyviä hakemuksentekijöitä - hyviä selittäjiä.

Kilpailu on hyvä, parhaimmillaan erinomainen väline. Mutta kuten terävällä kirveellä, sillä voi myös helposti lyödä itseään jalkaan. Eikä se ratkaise mitään itsestään sen enempää kuin kirveskään, vaan sitä on käytettävä taiten. Muuten voi käydä kuin Pyrrhokselle, joka Asculumin taistelun voitettuaan totesi, ettei hänellä olisi varaa enää yhteenkään samanlaiseen voittoon.