Tapani Tarvainen

Viime vuonna hyväksyttiin laki, joka mahdollistaa poliisin ylläpitämät salaiset Internet-sensuurilistat lapsipornon torjumiseksi. Jo silloin uumoiltiin että moista varmasti haluttaisiin käyttää muihinkin tarkoituksiin - eikä sitä kauaa tarvinnutkaan odottaa: Rahapelifoorumi ehätti vaatimaan, että myös Internetin rahapelisivustot pitäisi sensuroida.

Tällä kertaa ehdotus ilmeisesti jää yritykseksi, kun ministeri Huovinenkin torjui sen - mutta niin paljon julkista kannatusta se sai, että pelko sensuurin leviämisestä ei selvästikään ole aiheeton.

Ennakkosensuuri on hyvin raju sananvapauden rajoitus. Sitä ei pitäisi käyttää ilman hyvin vahvoja perusteita, sekä torjuttavan uhan vakavuuden että käytettyjen keinojen toimivuuden osalta. Lapsipornoa voidaan pitää kyllin vakavana, mutta senkään kohdalla jälkimmäinen edellytys ei täyty: keino ei tehoa, siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Nettipelien kohdalla ennakkosensuuri on ongelman vakavuuteen nähden suorastaan käsittämättömän ylijäreä väline vaikka toimisikin (ja tuskin toimisi).

Rahapelifoorumin ehdotuksen todellinen motiivi lienee taloudellinen, pelko tuottojen karkaamisesta ulkomaille. Toki taloudellisesta tilanteestaan saa olla huolissaan, mutta pelottavaa on, että ihan vakavissaan ehdotetaan perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien rajoittamista sellaisten takia.

Lisää aiheesta voi lukea vaikka Effin blogista.

Keskisuomalaisessa 20.1.2007 julkaistu mielipidekirjoitukseni johtajasusien tappamisesta tuotti melkoisesti palautetta, sekä myönteistä että kielteistä. Monet olivat ymmärtäneet oikein olennaisimman: tapa jolla susia ammutaan on ratkaisevaa, ei se kuinka paljon niitä ammutaan.

Negatiivisesta palautteesta suurin osa kuvasti hyvin asian polarisoitunutta luonnetta: vain kaksi vaihtoehtoa nähdään. Jos joku ei halua heti tappaa kaikkia susia (saati joku Vihreä), hänen luullaan haluavan täyttää maa susilla ihmisistä välittämättä. Hämmentävämpiä olivat syytökset, etten tajuaisi asian vakavuutta: jos en pitäisi sitä vakavana, miksi ihmeessä käyttäisin aikaa ja vaivaa ratkaisuvaihtoehtojen pohtimiseen?

Silti, asian saama huomio tuntuu suhteettoman suurelta. Hirvikolareissa kuolee kymmenkunta ihmistä vuodessa, ampiaisetkin tappavat keskimäärin yhden joka vuosi, mutta ne eivät herätä läheskään samanlaista pahennusta kuin sudet, jotka eivät ole ikiaikoihin ihmisiä tappaneet. Hirvenlihan maukkautta on tarjottu syyksi hirvien kohdalla, mutta yksi kirjoittaja sanoi suoraan missä hän näki asian ytimen: sudet ovat moraalisesti pahoja, koska ne tappavat tahallaan - murhaajia, joita pitää rangaista.

Tällainen eläinten käyttäytymisen tulkitseminen kuin se olisi ihminen, antropomorfismi, on yleistä muinaisuskonnoissa, suomalaisissakin, mutta on silti yllättävää nähdä, että moinen ajatustapa yhä vaikuttaa. Mitään järkeähän siinä ei ole: jos susivahinkoja halutaan minimoida, niihin pitää suhtautua kuin muihinkin luonnonilmiöihin, moraalisesti neutraalisti, tutkien mikä tehoaa ja mikä ei.

Asiallistakin kritiikkiä tuli. Erityisesti kommenttini metsästäjien roolista oli liian yksioikoinen, osin tilanpuutteen vuoksi. Ilman pätevää metsästäjää susien ampuminen ei tietenkään onnistu. Metsästäjä toimisi tutkijan parina tai sitten tutkijan täytyisi olla myös pätevä metsästäjä, mikä on paljon vaadittu yhteltä ihmiseltä. Tärkeintä kuitenkin on päästä yksimielisyyteen siitä, mihin pyritään ja miten toimitaan. Olennaista on se, että ne (metsästäjät), joiden tehtäväksi susien ampuminen jää, hoitavat sen oikein. Mutta sellaisille metsästäjille, jotka juhlivat johtajasuden kaatamista lottovoittona ja julkisesti julistavat haluavansa hävittää kaikki sudet koska ne ovat “pahoja”, asiaa ei kyllä voi jättää.

Pikku-uutinen: ihmisiä haastetaan oikeuteen syytettynä keskustelun järjestämisestä kielletystä aiheesta.

Jaha, tämä on taas joku -stan, jossa ihmisoikeustilanne on keskiaikainen… mutta ei, näin tapahtuu Suomessa vuonna 2007.

Mikä sitten on niin vaarallinen aihe, ettei siitä saisi edes keskustella? Pomminteko-ohjeistako on kyse, vai holokaustinkieltäjätkö ovat asialla?

Ei toki. Kyse on tekijänoikeuslaista ja ns. “teknisen toimenpiteen kiertämisestä”, josta erikseen sanotaan, että sitä saa tietyissä olosuhteissa tehdä - mutta tietoa siitä ei saa levittää, ja sellaiseksi nyt tulkitaan organisoitu (!) keskustelukin.

Esimerkiksi, jos haluaa katsella laillisesti ostamiaan DVD-elokuvia Linuxissa pyörivällä vapaalla soitto-ohjelmalla se on laillista, kunhan siitä ei kerro kenellekään ainakaan liian julkisesti tai organisoidusti. Asian tekee vieläkin erikoisemmaksi se, että tekijänoikeus ei sinänsä sisällä oikeutta rajoittaa myydyn teoksen käyttöä - vaikkapa DVD-elokuvalle ei voisi laillisesti asettaa ehdoksi, että sitä saa katsoa vain XYZ-merkkisellä soittimella. Mutta jos moisen rajoituksen teknisin keinoin toteuttaa, sitä ei saa kiertää - tai siis saa kiertää jos osaa, kunhan ei keskustele siitä…

Siis: tekijänoikeuden haltija voi teknisin keinoin rohmuta itselleen enemmän oikeuksia kuin laki antaa, ja silti niiden kiertämisestä keskusteleminenkin on laitonta. Eduskunta on tosiasiallisesti luopunut vallastaan säätää tekijänoikeuksien rajat ja antanut oikeudenhaltijoille rajattoman vallan kaapata lisäoikeuksia niin paljon kuin suinkin kehtaavat.

Hommanhan pitäisi mennä niin, että eduskunta säätää missä tekijöiden oikeuksien rajat menevät, ja kuluttajien oikeuksien ryöväämisen teknisin keinoin pitäisi olla aivan yhtä rangaistavaa kuin tekijöiden oikeuksien rikkomisenkin.

Luulisi tyhmemmänkin jo tajuavan, että jos tekijänoikeuksien suojelemiseksi pitää kieltää keskustelukin sitä uhkaavista aiheista, jossain on menty metsään ja pahasti. Koko ajatus, että sinänsä laillisesta toiminnasta keskusteleminen voi olla laitonta, on täysin järjetön länsimaisessa demokratiassa 2000-luvulla.

Toivottavasti oikeuskin on samaa mieltä. Takanahan tässä on se, että eduskunta tieten tahtoen väisti vastuunsa, jätti lain epäselväksi ja vaikeat asiat tuomioistuinten ratkottavaksi. Itsensä ilmiantaneet Mikko Rauhala ja kumppanit ansaitsevat kiitoksen eduskunnan työn paikkaamisesta - jonkunhan on selvitettävä, mitä laki oikeastaan tarkoittaakaan.

Enemmän tapauksesta voi lukea Mikko Rauhalan tekijänoikeussivuilta, ja esimerkkejä tekijänoikeuksien omavaltaisista laajennuksista löytyy Tekijänoikeuskaappausten valvontakeskuksen sivuilta.

“Meidän on osoitettava ympäristöjohtajuutta, mutta siinä ei ole järkeä, jos muut eivät tee samoin. Talouskasvun ja työpaikkojen ensisijaisuus ei saa kärsiä”, kirjoitti saksalainen teollisuuskomissaari Günter Verheugen autojen päästövaatimuksista (HS 24.1.2007). Samoilla linjoilla on oma kauppa- ja teollisuusministerimme Mauri Pekkarinen: “On väärin kuvitella, että EU yksin pystyisi saavuttamaan merkittäviä tuloksia vähentämällä päästöjä” (Turun Sanomat 7.2.2007).

Verheugenilla on mielenkiintoinen käsitys johtamisesta. “Kyllähän me mentäisiin edellä, jos vain kaikki muut tekisivät samoin.” Pekkarista ei johtaminen taida ylimalkaan houkutella.

Edelläkävijän osa on vaikea. Siihen sisältyy aina riskejä, mutta myös mahdollisuuksia.

Erityisesti energiataloudessa nyt ollaan selvästi käännekohdassa. Paljoa ennustajanlahjoja ei tarvita sen näkemiseen, että halpaan energiaan perustuvan teollisuuden päivät ovat luetut, tai ainakin vuosikymmenet. Avainkysymys on, yritetäänkö sitä tukea mahdollisimman kauan vanhaan malliin vai panostetaanko muutoksen ennakointiin.

Ennen pitkää päästöjä on pakko rajoittaa, siitä ei pitäisi enää olla kellään epäselvyyttä, ja energia tulee kallistumaan, todennäköisesti jopa radikaalisti. Siinä vaiheessa etulyöntiasema on mailla, jotka ovat ajoissa alkaneet panostaa energiaa säästävään ja vähäpäästöiseen teknologiaan. Ja se on jo niin lähellä, että päätöksiä pitäisi tehdä nyt. Kyse ei ole oman kilpailukykymme uhraamisesta, vaan senkin puolustamisesta vähän pitemmällä aikavälillä - sijoituksesta tulevaisuuteen.

Lyhyen tähtäimen kilpailukyvyllekään päästörajoitukset eivät välttämättä olisi iso uhka. Pekkarisen huolen voisi joten kuten ymmärtää, jos kyse olisi Suomen linjasta muuta EU:ta vastaan, mutta kyseessähän on EU:n yhteinen linja. EU on jo niin iso, että päästöperustaisilla tulleilla voitaisiin paitsi suojautua ympäristöstä vähät välittävien kilpailua vastaan, myös painostaa muita maita mukaan päästötalkoisiin. Jos ympäristötullien tuotolla vielä tuettaisiin ympäristöä säästävien teknologioiden kehitystä, tulos olisi lähinnä tuplajättipotti kotiin.

Aina silloin tällöin näkee ehdotettavan lapsilisien poistamista hyvätuloisilta. Nytkin sitä on kysytty useammassakin vaalikoneessa.

Taustalla on ilmeisesti ajatus, että pitäisi säästää kohdistamalla lapsilisät vain niitä todella tarvitseville. Kuulostaa kauniilta, mutta mietitäänpä asiaa vähän pitemmälle. Erityisen valaisevaa on verrata lapsilisien poiston vaikutusta hyvätuloisiin kohdistettuun yleiseen, kokonaisvaikutukseltaan samansuuruiseksi mitoitettuun veronkorotukseen: rahaa kertyy yhtä paljon, edellisessä vain verotetaan erityisesti lapsiperheitä.

Asian voi nähdä niinkin, että lapsilisän poisto hyvätuloisilta lapsiperheiltä itse asiassa onkin tulonsiirto näiltä lapsettomille hyvätuloisille. Se ei minusta kuulosta oikein fiksulta. Luulenpa, ettei kovin moni muukaan vastaisi myöntävästi kysyttäessä “Pitäisikö veroja kiristää mutta lapsettomille hyvätuloisille antaa erityistukea” tai “Pitäisikö rikkaille sinkuille myöntää erityisverohelpotus”.

Sama pätee muihinkin kohdennettuihin tukimuotoihin, kuten päivähoito-oikeuteen tai terveydenhoitoon: tuen poistaminen hyvätuloisilta tarkoittaa tosiasiassa avustusta sitä tarvitsemattomille, ja lisäksi turhaa ylimääräistä byrokratiaa.

Hyvätuloisten verotusta voidaan kiristää, mutta se pitää kohdistaa joko kaikkiin hyvätuloisiin tai kohdentaa ympäristönkuormituksen tai muun haitallisen toiminnan perusteella. Lasten tekemistä ei tiettävästi vielä pidetä haittana, jota pitäisi verotuksella vähentää, edes hyvätuloisten vanhempien kyseessä ollen.

Olin eilen käräjäoikeudessa rikoksesta syytettynä, elämäni ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa. Syyttömällä ei toki pitäisi olla mitään pelättävää, eikä tässä tapauksessa ollutkaan: oikeuden ei kauaa tarvinnut miettiä ennen syytteen hylkäämistä. Ihmetystä herättää lähinnä, miksi moinen juttu ylimalkaan päätyi oikeuteen.

Prosessi oli kuitenkin mielenkiintoinen, monestakin syystä, ja varmasti hyödyllinen kokemus, etenkin jos itse lainsäätäjäksi pääsen.

Kyseessä oli siis siitä, että Electronic Frontier Finland -yhdistyksen (Effin) sivulla ollutta tietoa lahjoitusmahdollisuudesta väitettiin laittomaksi rahankeräykseksi. Yhdistyksen hallituksen jäsenenä minutkin haastettiin siitä oikeuteen, vaikka en edes ollut ollut hallituksessa vielä silloin, kun po. sivu oli tehty. Yhdistyksen hallituksen jäsenten vastuuta aikaisempien hallitusten tekojen korjaamisesta ei kovin paljoa kuitenkaan tarvinnut puida, kun oikeus päätti, ettei rikosta ollut ylimalkaan tapahtunut.

Jutun taustalla oli nimetön ilmianto, ilmeisenä motivaationa silkka kiusanteko. Aika hurjaa oli havaita, miten paljon kiusaa moisella pystyy tekemään. Effi on yhdistyksenä varmasti keskimääräistä kykenevämpi itseään puolustamaan, mutta melkoisesti aikaa ja vaivaa siihen meni (ja rahaa, vaikka suurin osa jäikin veronmaksajien maksettavaksi). Moni pienempi yhdistys olisi saattanut kyykähtää siihen paikkaan. Sikäli tämän suhteen voikin olla hyvällä mielellä, että pelastimme samalla vaarasta suuren joukon suomalaisia yhdistyksiä (ja oikeusministeriön alaisen vankeinhoitolaitoksen…).

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli sekin, että asiaa tutkinut poliisi tuntui yllättyvän vaatimuksesta, ettei kaikkien Effille rahaa maksaneiden nimiä pitäisi noin vain julkistaa. Näin vaikka hänelle huomautettiin, että yksi mahdollinen motiivi ilmiannolle olisi juuri halu Effin jäsenten ja tukijoiden selvittämiseen. Oikeudelle sen sijaan ei tuottanut mitään vaikeuksia hyväksyä anonymisoitua erittelyä lahjoituksista, joten Effin tukijoiden yksityisyyden suoja ei vaarantunut.

Esille tuli myös hyvin selvästi rahankeräyslain sekavuus ja lainvalmistelun suorastaan luvattoman huono taso. Lakihan on vastikään uudistettu, mutta tämän jutun aiheuttanutta epäselvyyttä ei korjattu, vaikka se tuli valmisteluvaiheessa esille. Samaiset lakia valmistelemassa olleet virkamiehet olivat antaneet asiaa tutkineelle poliisille lausunnon po. www-sivun laittomuudesta - vaikka olivat jättäneet asian selventämättä lakitekstiä laadittaessa, ja vielä erikseen kysyttäessä kieltäytyneet antamasta yhdistykselle selventävää tulkintaa.

Epäselvyys lain tarkoituksesta tietysti olikin se syy, miksi syyttäjä alunperin katsoi aiheelliseksi viedä asia oikeuteen. Asiahan on selvästi ennakkotapauksen luonteinen, ja selkeämpi ohjeistus tai vielä mieluummin itse lain korjaus olisi ehdottomasti paikallaan.

Se ainakin tuli selväksi, että lainsäädäntötyössä tarvittaisiin enemmän asiantuntemusta tietotekniikasta!

Lisää jutusta voi lukea lisää Effin tiedotteesta.