Tekijänoikeusteollisuus julkaisee aika ajoin lukuja niinsanotun piraattikopioinnin aiheuttamista menetyksistä. Niitä katsoessa ei voi olla ihmettelemättä missä moiset rahat oikein ovat, kuka niillä rikastuu? Vastaus on tietenkin se, ettei niitä olekaan. Vaikka “piratismi” saataisiin täydellisesti loppumaan, tekijät eivät saisi yhtään enempää rahaa.
Viihteen hinnan kasvusta ei seuraisi, että ihmiset käyttäisivät siihen enemmän rahaa. He vain saisivat rahallaan vähemmän. Kyse ei olekaan siitä, miten paljon rahaa kuluttajilta kaikkiaan saadaan, vaan siitä, miten potti jaetaan.
Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä perustuu niukkuuteen. Verkkomaailmassa, jossa kopiointi on luonnollista eikä oikeasti maksa mitään, niukkuus pitää luoda keinotekoisesti tekemällä kopioinnista rikollista, peräti varkauteen rinnastettavaa. Seurauksena on lain kunnioituksen heikkeneminen ja sivutuotteena rakennetaan ihmisten yksityisyytta ja sananvapauttakin uhkaavia valvontajärjestelmiä.
Toisinkin voisi olla. Järjestelmä voitaisiin rakentaa niin, että kaverilta kopioiminen ja ylipäänsä teosten kaikenlainen levittäminen olisi positiivista, kannustettavaa ja myös taiteilijoita palkitsevaa toimintaa. Kuluttajat saisivat samalla rahalla enemmän ja silti tekijöille jäisi enemmän rahaa käteen. Mitään kopiointisuojauksia ei tarvittaisi, uusien tekniikoiden kehitys ja käyttöönotto nopeutuisi, piraattikopiointi jäisi käsitteenäkin tarpeettomaksi historian kummajaiseksi. Niukkuuden kulttuuri muuttuisi runsauden kulttuuriksi.
Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Mitään olennaisesti uutta tähän ei kuitenkaan tarvittaisi, kaikki tarvittava tekniikka on olemassa. Ainoa ongelma on, että monet tekniikan kehityksen myötä tarpeettomaksi tulleet välikädet menettäisivät osuutensa kakusta - ja ne haraavat vastaan kaikin keinoin.
Miten temppu sitten tehtäisiin?
Idea on yksinkertainen (ja perusperiaatteeltaan vanha): Yksittäisten teosten myymisen sijasta peritään esimerkiksi laajakaistaliittymän yhteydessä kuukausimaksu, jota vastaan sitten saa kopioida ja ladata verkosta niin paljon kuin ehtii. Rahat jaetaan sitten tekijöille siinä suhteessa, kuin heidän teoksiaan käytetään.
Yksityiskohdissa on säätövaraa. Tekijöiden saaman maksun peruste voisi olla verkossa liikkuvan materiaalin tilastollinen seuranta tai soitto-ohjelmiin liitettävä maksunohjausmekanismi. Jälkimmäinen on petkutusmahdollisuuksien kannalta ongelmattomampi: kuluttaja voisi ohjelmaa hakkeroimalla ohjata maksua väärälle tekijälle, mutta ei säästäisi siinä itse mitään. Siten yleistä motivaatiota huijaamiselle ei olisi. Järjestelmä voisi toimia niinkin, että kuluttaja voi itse päättää miten arvokkaana jotain teosta pitää: soitto-ohjelmaan vain arvostelunappi. Vaikutus kohdistuisi vain ko. asiakkaan kuukausimaksun jakosuhteeseen, ei absoluuttisiin summiin. Tekijöille tässä ei myöskään muodostuisi mitään ilmeistä huijausmahdollisuutta: omien teosten kopioiminen ei toisi omaa liittymämaksua suurempaa tuloa, ellei saisi ihmisiä kuuntelemaankin niitä.
Järjestelmän ei edes tarvitsisi olla pakollinen, vaan se voisi olla vapaaehtoinen lisäpalvelu laajakaistaliittymissä. Jos sen hinta olisi kyllin alhainen ja samalla saisi pääsyn “kaiken” sisältävään viihdepalveluun, harvalla riittäisi motivaatiota järjestelmän kiertämiseen.
Lainsäädännöllisesti asia olisi varsin yksinkertainen. Mitään radikaalia remonttia tekijänoikeuksiin ei tarvittaisi, tekijäthän edelleen (nykyistä paremminkin) saisivat tuloja siinä suhteessa kuin heidän teoksiaan käytetään. Lähinnä käytännön järjestelyihin rahan kierrättämisessä tarvittaisiin säädöksiä, ja DRM-järjestelmien käyttö pitäisi kieltää järjestelmään mukaan haluavilta tekijöiltä (kakkua ei saa sekä pitää että syödä).
Lopputulos? Kuluttajat saisivat viihteensä helpommin, lain kunnioitusta nakertavat toimimattomat kiellot katoaisivat, tarpeettomiksi käyvistä valvontamekanismeista säästyvät rahat päätyisivät tekijöille. Kuulostaa hyvältä yhtälöltä minusta.
nörtti, maailmanparantaja, ihmisoikeuksien puolustaja ja luonnonystävä
Merkinnät
